Tälle päivälle

23. touko, 2018

  Mitä tässä nyt kirjoitan on ilmeisen vaikeaa pukea minun taidoillani sanoiksi, mutta yritän kumminkin. 

   Ihmisen yksilöllisyys jäljittelee valheellisesti persoonallisuutta samoin kuin himo jäljittelee rakkautta! Tässä yksilöllisyydellä tarkoitan ihmiselämän ulkokuorta, en sen sisään kätkeytyvää hänen koko persoonallisuuttansa. Yksilöllisyys toimii persoonamme suojana ja sillä on oma merkityksensä kasvaessamme aikuisuuteen, mutta tämän kuoren täytyy rikkoutua, jotta tosi persoonallisuutemme voisi tulla esille. Alabasteripullon suloinen tuoksi tulvahti huoneessa oleville vasta sitten, kun alabasteripullon kuori oli särjetty (Mark. 14:3). 

   Yksilöllisyydelle ominaisia piirteitä ovat riippumattomuus, jatkuva itsetehostus ja oikeassa olemisen tarve. Yksilöllisyys erottaa ja eristää. Se ei voi eikä halua uskoa. Persoonallisuus etsii Jumalaa, sillä jokainen meistä on luotu elämään Hänen yhteydessään, ja "ihmisen sisin on levoton ja rauhaton, kunnes se löytää levon Hänessä, joka yksin on totinen Jumala."

   Tahdoin liittää tähän yksilöllisyyteen tuon himon jota niin usein ajassamme kutsutaan rakkaudeksi. Himo on kuitenkin irvikuva tosi rakkaudesta. Ero on tässä: himo etsii omaansa ja halujensa tyydytystä hinnalla millä tahansa. Rakkaus on jotain aivan päinvastaista. "Rakkaus ei etsi omaansa" (1.Kor. 13:5). 

   Tällaisia ajatuksia on tänään mielessäni ollut. Jumala teitä kaikkia siunatkoon.

 

ETUSIVULLE


 

 

 

 

22. touko, 2018

Viime vuosina monet runot ovat puhutelleet minua. Eräissä niistä on jotain omaa elämääni läheltä koskettavaa, kuten Raamatun psalmeissakin.  

Tämän runon 'Harakanpesä' olen oppinut jo ulkoa. Se puhuttelee, kun tämä oman elämän rakentaminen on osoittautunut aikamoiseksi harakanpesäksi. Ei toteutuneet ne nuoruuden suunnitelmat kartanon rakentamisesta. (Runo lienee syntynyt Lauri Viidan kynästä).

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!
 

 

19. touko, 2018

   Kahlasin läpi erästä nettikeskustelua ja sieltä poimin tänne luettavaksi tuon runon "Viisi pappia taivaan portilla". Nuoremmille uskovaisille osa runossa mainituista saarnamiehistä ei ehkä ole tunnettuja, mutta ikäiseni papparainen ehti osaan heistä tutustuakin.  

 

VIISI PAPPIA TAIVAAN PORTILLA

 Ja katso, jo yö oli tullut ja minä taas uneksin, niin saavuin matkalta ajan ma portille Saalemin. Näin Pietarin, vartiomiehen, joka tutkien kirjojaan nyt puntaroi kenelle avoin on ovi tai suljetaan.

 Pian portille salkkua kantain, kuin mietteissä kulkien, mies asteli vanha ja harmaa, näin varmana lausuen: ”Kai tunnettu talossa tässä on Englannin Bunyan, John? Voin mainita: oppi sama myös minulla turvana on.”

 ”Jaa”, virkahti Pietari kotvan sitä kirjaansa silmäten, ”on totta, täältä mä löydän nimen Aukusti Jauhiainen. Mut pyydän: käy penkille tuonne nyt osaasi vartoamaan. Jok` ainoa prelaatti täällä perin tarkasti tutkitaan.”

 Ma unessa portilla viivyin ja uutta ja kummaa näin. Kas, rovasti Muroma, Urho, tuolta asteli pystypäin. Ja hän julisti: ”Lutherusta ja Sanaa ma rakastin, myös puolesta isien kirkon kuin leijona taistelin.”

 Taas kurkisti kirjanhansa Pyhä Pietari, viitaten: ”Jo penkillä tuolla vartoo sanaa tuomion Jauhiainen. Saat sinäkin sinne mennä, kunnes tekosi punnitaan. Ei täällä sua auta Luther, ei Paavi ja mahti maan.”

 Mies Lapista, partaniekka, tuli hitaasti tallustain, se Laestadin vanha avain oli hänellä kädessä vain. Luo portin kun astui, aikoi heti kokeilla avaintaan. - Ei kääntynyt saranoillaan ovi jykevä tuumaakaan.

 Niin naurahti Pietari siihen ja virkahti sanan vain: ”Ei aukene portti, sillä minä ainoan avaimen sain.Käy tuonne nyt Muroman viereen, joka Suomen lie Lutherus. Eikö sukua samaa ollut sun Lappisi Laestadius?”

 On kulunut tuokio lyhyt, mä katson ja kuuntelen. Mies vähäinen varreltansa tuli kiivaasti astellen, ja hän touhusi: ”Helluntaihin olen kuulunut päällä maan. Kai selvää, ilohon taivaan ohi muitten ma mennä saan?”

 Niin vastasi Pietari: ”Varro, kun tilejäs tarkkailen. Olet saarnamiehiä, huomaan, sinä Vilho Soininen. Ei. Et ole kelvollinen vielä Saalemin riemuhun. Käy penkille Augustin viereen, siellä oikea paikka sun.”

 Ja Pietari kääntyi, hetken mua tiukasti silmäten. ”Käy”, viittas hän, ”joukkoon samaan myös sinäkin, Rantanen, niin saatte te, puolueporhot, sisun, sappenne puhaltaa. Ei suuntasarvet päässä päästä Saalemin porttien taa.”

 Ma heräsin Pietarin sanaan: ”Taas aikahan palatkaa ja oppikaa toisianne jo veljinä rakastamaan. On varmaa: laumanne kyllä pian sovinnon paikalla ois, jos paimenet riitelemättä tietä taivaan käydä vois.”

[Kuvassa Vilho Rantanen, runon kirjoittaja]

ETUSIVU


 

 

18. touko, 2018

   Kuuntelin muutama päivä sitten jossain päin Suomea jumalanpalveluksesta taltioitua saarnaa. Sen päätteeksi kirkkoherra kuulutti pyhään avioliittoon nuoren kihlaparin. Nimet herättivät ainakin minussa hilpeyttä.  Morsian oli Selma Äkkiväärä ja sulhanen Kalle Kiusankänkkä. 

 

 

 

 

 

ETUSIVU  OPETUS  LAINATUT  VARASTO

 


 

18. touko, 2018

   Minua on pitkän aikaa harmittanut se, että aloitin näiden kotisuvujen pitämisen pari vuotta sitten, mutta ei sitten olekaan ollut puhtia pitää niitä ajan tasalla. Monia asioita on ollut mielessäni, vaan voimia niiden kirjoittamiseen ei ole löytynyt. Liekö sitten sairauksilla vaikutusta asiassa vai pelkkä saamattomuus ja laiskuus. Vaiko kummallakin osuutensa.

   Niin tahi näin, yritänpä vielä. Jospa onnistuisin kirjoittamaan jotakin, vaikka vain lyhyestikin. Yritän pitää mielessäni sen tosiasian, ettei määrällä voi korvata laatua.

   Jumalan armoa ja siunausta päivääsi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

<---

Kuvassa pihallamme omenapuu täydessä kukassa. Illalla tuulen tyyntyessä kukinnan tuoksu, johon sekoittuu vielä tuolla tien laidassa kukkivien tuomien tuoksu, suorastaan huumaa. 

ETUSIVU