Tälle päivälle

16. elo, 2018

   Mahtaisi pienviljelijäisäni, toiseksi nuorin torpan 16 lapsesta [jonka koulunkäynti rajoittui neljään vuoteen 1920-luvulla Makkarjoen kyläkoulussa -milloin torpan työt ylipäätään sallivat koulussa käymisen], olla ylpeä pojastaan, joka käyttää sivistyssanoja ja kirjoittaa näppäimistöllä aika nopsaan, kun huomioidaan tämä käytössäni oleva kaksisormijärjästelmä). 

   Priorisoinnilla, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisella, on merkityksensä evankeliumia julistettaessa. Evankeliumi on menettänyt "alkuperäisen räjähtävän voimansa" siitä syystä, että sen nimissä tarjotaan kuulijoille asioita, jotka eivät varsinaisesti kuulu evankeliumin ytimeen. Kokouksia mainostetaan parantumiskokouksina joissa luvataan terveyttä, ihmeitä, menestystä, voittoisaa elämää, ajallista hyvinvointia yms. Evankeliumiin ei kuitenkaan sisälly tuollaisia  lupauksia. Sen yksinkertainen ja muuttumaton ydin on syntien anteeksisaaminen Jeesuksen ristintyön ansion tähden. Jos lisäämme  siihen jotain omaamme niin turmelemme sen voiman.

  Ajassamme on muodikasta puhua Jumalan voimasta ja kertoa kokouksissa tapahtuvista näkyvistä ihmeistä, mutta tämä tehdään usein mainitsematta lainkaan tai vain ohimennen Jeesuksen risti. Raamattu opettaa, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16), mutta sitä ei voida irroittaa rististä. Paavali kirjoitti Korinton seurakunnalle: "Sana rististä on Jumalan voima!" 

   Aikamme saarnoissa tarjotaan kuulijoille Jumalan voimaa irrallaan Jeesuksesta ja Hänen rististään. Opetus voi kuullostaa kiehtovalta ja temmata mukaansa, mutta varokaamme, Jeesuksen ristintyön ohi ja ulkopuolella ei ole sitä Jumalan voimaa, josta Raamattu meille kertoo. Jumalan voimaa ei voida koskaan irrottaa Golgatasta eikä päällemme lueta syntien anteeksiantamusta muutoin kuin Jeesuksen puolestamme antaman syntiuhrin tähden. Hän otti päälleen maailman synnin ja vei sen pois. Minun syntini ja Sinun syntisi. Tämä on evankeliumin ydintä. 

   Entä parantumiset ja muut siunaukset? Kyllähän Raamatussa niistä puhutaan ja niitä myös tapahtui - ja yhä tapahtuu (ja hyvä, että tapahtuu). Evankeliumissa luvataan aika, jolloin sairaudet ja kärsimykset ovat poissa. Sitä nimitetään sanalla taivas. Kuitenkin jo tässä ajassa jotkut saavat kuin maistaa tulevan maailmanajan voimia ja kokevat monenlaisia siunauksia ja jotkut parantumisiakin. Tuskinpa on sellaista uskovaista, joka on lähtenyt seuraamaan Jeesusta, eikä olisi saanut maistaa elämässään todeksi, että "Herra on hyvä". Kuitenkaan tällaiset olotilat eivät ole pysyviä, sillä "monen ahdistuksen kautta pitää meidän mennä sisälle Jumalan valtakuntaan" ja "jokainen, joka haluaa elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuu vainottavaksi". 

   Minun piti vielä käsitellä sitä, miksi Jeesuksen aikana (ja vielä apostolienkin kautta) tapahtui niin paljon parantumisia ja ihmeitä, mutta tältä erää puhti loppui kesken ja jatkan priorisointia tulevina päivinä 

   Silmänisku   ETUSIVU

   

13. elo, 2018

  Olen huomannut, että nämä uskonasiat käyvät, jos en uskalla sanoa 'päivä päivältä' niin ainakin vuosi vuodelta aina vain yksinkertaisimmiksi. 70- ja 80-luvuilla luin innokkaasti tunnettujen lähetyssaarnaajien ja evankelistojen kirjoja sekä tutkin teologien viisaita pohdiskeluja mitä moninaisemmista Raamatun aiheista ja oppikysymyksistä. En sano, että se olisi ollut väärin, mutta totuus lienee se, että teologia sekotti päätäni ja suurmiesten menestymisestä lukeminen sytytti minussa halun tulla joksikin kuulijoitteni ihailemaksi ja kunnioittamaksi julistajaksi. 

   Luulen jokaisella ihmisellä olevan jo syntymässä saatu tarve oalla jotakin ja tulla joksikin. Käärme paratiisissa sai ihmisessä syntymään tuollaisen halun ja ajatuksen. "Te tulette kuin Jumala tuntemaan..." 

   No minusta ei tullut kuuluisaa eikä yhtään mitään. Opinnot eivät sujuneet, ei perheen perustaminen eikä itseasiassa mikään ottanut onnistuakseen. Ainoa saavutukseni oli aliupseerin arvon saaminen ja muistan kuin eilisen päivän, kun olin oikeudessa syytettynä tekemistäni rikoksista, niin pelkäsin eniten sitä, että menetän alikersantin arvoni. Voi hyvänen aika, surullinen juttu, mutta minulla ei ollut mitään muuta. 

   Elämääni kohtasi sitten monet vastoinkäymiset ja sairaudet. Meni vuosia, etten juurikaan pohtinut hengellisiä asioita enkä tutkinut Raamattua, mutta sitten kaipuuni elämään lähellä Jumalaa heräsi uudelleen pitkän hiljaiselon jälkeen, kun kaltaiseni mahdottoman ylpeä mies oli saanut iskuja iskujen jälkeen ja terveys oli menetetty lopullisesti. 

   Kaksi raamatunpaikkaa erityisesti puhutteli. Toinen on muistaakseni psalmissa 102 "kun Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet, eikä enää heidän rukouksiaan hylkää". Toinen Paavalin kirjeestä korinttolaisille, jossa kerrotaan Jumalan valinneen sen "joka mitään ei ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei yksikään ihminen voisi kerskata Jumalan edessä". 

   Niin, viime aikoina uskonelämäni on yksinkertaistunut; loppupeleissä tarpeellisia on vähän tai yksi ainut -Jeesus Kristus ja Hän edestäni ristiinnaulittuna. On hyvä ja tarpeellista tuntea Jumalan sanaa, mutta jos tunnen sen vain kirjoitettuina sanoina niin minulta puuttuu tärkein, Jeesuksen itsensä omakohtainen tunteminen. On siis yksi asia tuntea Raamattu ja toinen asia tuntea Hänet, josta Raamattu kertoo. Emme kuitenkaan voi tuntea Jumalaa muulla tavalla, kuin lukemalla Hänen puhettaan meille Raamatussa, sillä Hän on ilmoituksen Jumala ja ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa. Muinoin Hän puhui kansalleen profeettojen kautta, mutta nyt Hän on puhunut meille Pojassaan, joka on "Hänen kirkkautensa säteily ja olemuksensa kuva" ja joka "kantaa kaikki voimansa sanalla". Tämän Jeesuksen luokse Jumala meitä vetää ja Hänen tahtonsa on, että opimme tuntemaan Hänet ja kuljemme sen tien, minkä Hän on itse kullekin rakkaalle lapselleen suunnitellut -Jeesuksen kanssa. "Minä olen teidän kanssanne joka päivä", lupasi Jeesus omilleen siellä vuorella, jossa Hän erkani opetuslapsistaan ja siunasi heitä siinä, kun Hänet otettiin taivaaseen. 

ETUSIVU

   

23. touko, 2018

  Mitä tässä nyt kirjoitan on ilmeisen vaikeaa pukea minun taidoillani sanoiksi, mutta yritän kumminkin. 

   Ihmisen yksilöllisyys jäljittelee valheellisesti persoonallisuutta samoin kuin himo jäljittelee rakkautta! Tässä yksilöllisyydellä tarkoitan ihmiselämän ulkokuorta, en sen sisään kätkeytyvää hänen koko persoonallisuuttansa. Yksilöllisyys toimii persoonamme suojana ja sillä on oma merkityksensä kasvaessamme aikuisuuteen, mutta tämän kuoren täytyy rikkoutua, jotta tosi persoonallisuutemme voisi tulla esille. Alabasteripullon suloinen tuoksi tulvahti huoneessa oleville vasta sitten, kun alabasteripullon kuori oli särjetty (Mark. 14:3). 

   Yksilöllisyydelle ominaisia piirteitä ovat riippumattomuus, jatkuva itsetehostus ja oikeassa olemisen tarve. Yksilöllisyys erottaa ja eristää. Se ei voi eikä halua uskoa. Persoonallisuus etsii Jumalaa, sillä jokainen meistä on luotu elämään Hänen yhteydessään, ja "ihmisen sisin on levoton ja rauhaton, kunnes se löytää levon Hänessä, joka yksin on totinen Jumala."

   Tahdoin liittää tähän yksilöllisyyteen tuon himon jota niin usein ajassamme kutsutaan rakkaudeksi. Himo on kuitenkin irvikuva tosi rakkaudesta. Ero on tässä: himo etsii omaansa ja halujensa tyydytystä hinnalla millä tahansa. Rakkaus on jotain aivan päinvastaista. "Rakkaus ei etsi omaansa" (1.Kor. 13:5). 

   Tällaisia ajatuksia on tänään mielessäni ollut. Jumala teitä kaikkia siunatkoon.

 

ETUSIVULLE


 

 

 

 

22. touko, 2018

Viime vuosina monet runot ovat puhutelleet minua. Eräissä niistä on jotain omaa elämääni läheltä koskettavaa, kuten Raamatun psalmeissakin.  

Tämän runon 'Harakanpesä' olen oppinut jo ulkoa. Se puhuttelee, kun tämä oman elämän rakentaminen on osoittautunut aikamoiseksi harakanpesäksi. Ei toteutuneet ne nuoruuden suunnitelmat kartanon rakentamisesta. (Runo lienee syntynyt Lauri Viidan kynästä).

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!
 

 

19. touko, 2018

   Kahlasin läpi erästä nettikeskustelua ja sieltä poimin tänne luettavaksi tuon runon "Viisi pappia taivaan portilla". Nuoremmille uskovaisille osa runossa mainituista saarnamiehistä ei ehkä ole tunnettuja, mutta ikäiseni papparainen ehti osaan heistä tutustuakin.  

 

VIISI PAPPIA TAIVAAN PORTILLA

 Ja katso, jo yö oli tullut ja minä taas uneksin, niin saavuin matkalta ajan ma portille Saalemin. Näin Pietarin, vartiomiehen, joka tutkien kirjojaan nyt puntaroi kenelle avoin on ovi tai suljetaan.

 Pian portille salkkua kantain, kuin mietteissä kulkien, mies asteli vanha ja harmaa, näin varmana lausuen: ”Kai tunnettu talossa tässä on Englannin Bunyan, John? Voin mainita: oppi sama myös minulla turvana on.”

 ”Jaa”, virkahti Pietari kotvan sitä kirjaansa silmäten, ”on totta, täältä mä löydän nimen Aukusti Jauhiainen. Mut pyydän: käy penkille tuonne nyt osaasi vartoamaan. Jok` ainoa prelaatti täällä perin tarkasti tutkitaan.”

 Ma unessa portilla viivyin ja uutta ja kummaa näin. Kas, rovasti Muroma, Urho, tuolta asteli pystypäin. Ja hän julisti: ”Lutherusta ja Sanaa ma rakastin, myös puolesta isien kirkon kuin leijona taistelin.”

 Taas kurkisti kirjanhansa Pyhä Pietari, viitaten: ”Jo penkillä tuolla vartoo sanaa tuomion Jauhiainen. Saat sinäkin sinne mennä, kunnes tekosi punnitaan. Ei täällä sua auta Luther, ei Paavi ja mahti maan.”

 Mies Lapista, partaniekka, tuli hitaasti tallustain, se Laestadin vanha avain oli hänellä kädessä vain. Luo portin kun astui, aikoi heti kokeilla avaintaan. - Ei kääntynyt saranoillaan ovi jykevä tuumaakaan.

 Niin naurahti Pietari siihen ja virkahti sanan vain: ”Ei aukene portti, sillä minä ainoan avaimen sain.Käy tuonne nyt Muroman viereen, joka Suomen lie Lutherus. Eikö sukua samaa ollut sun Lappisi Laestadius?”

 On kulunut tuokio lyhyt, mä katson ja kuuntelen. Mies vähäinen varreltansa tuli kiivaasti astellen, ja hän touhusi: ”Helluntaihin olen kuulunut päällä maan. Kai selvää, ilohon taivaan ohi muitten ma mennä saan?”

 Niin vastasi Pietari: ”Varro, kun tilejäs tarkkailen. Olet saarnamiehiä, huomaan, sinä Vilho Soininen. Ei. Et ole kelvollinen vielä Saalemin riemuhun. Käy penkille Augustin viereen, siellä oikea paikka sun.”

 Ja Pietari kääntyi, hetken mua tiukasti silmäten. ”Käy”, viittas hän, ”joukkoon samaan myös sinäkin, Rantanen, niin saatte te, puolueporhot, sisun, sappenne puhaltaa. Ei suuntasarvet päässä päästä Saalemin porttien taa.”

 Ma heräsin Pietarin sanaan: ”Taas aikahan palatkaa ja oppikaa toisianne jo veljinä rakastamaan. On varmaa: laumanne kyllä pian sovinnon paikalla ois, jos paimenet riitelemättä tietä taivaan käydä vois.”

[Kuvassa Vilho Rantanen, runon kirjoittaja]

ETUSIVU