29. loka, 2016

Eihän sen näin pitänyt mennä (22.10.2016)

   On myönnettävä, että puhti on poissa, ollut jo pidemmän aikaa. Etusivulle jostain poimimani kuva karhusta osuvasti kuvaa tämän hetkistä tilaani. Puhti on poissa, kuten kuvan alla lukee. Olen jatkuvasti väsynyt ja ilmeisesti jonkun sortin syvän masennuksen kourissa. Eihän sen näin pitänyt mennä. Sydämen valtimosuonien ohitukset (4 kpl vuonna 2011), korjaustoimenpiteet (2 kpl vuosina 2015, 2016) sekä aorttaläpän vaihto keinoläppään kuluvan vuoden syksyllä onnistuivat erinomaisesti. Viisi vuotta olen elänyt uskossa ja toivossa, että kunhan nuo edellä mainitut toimenpiteet saadaan onnistuneesti tehtyä niin sitten alkaa uusi ja tasokkaampi elämänvaihe, mutta aivan toisin tässä näyttää käyneen.

 

   Hetkittäin -itse asiassa aika usein- elämäni tuntuu perin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Kun katson taaksepäin niin näen 62 vuotta itsekästä ja omahyväistä elämää. Ja mikä pahinta: raa´asti lähimmäisten kustannuksella, kunhan vaan olen päässyt tahtoni perille ja omat halut ovat saaneet tyydytyksen. Siinä elämäntavassa ei Jumala ole ollut ensimmäisenä vaan oma minä. Pienestä pitäen aina vaan "minä itse" ja "minä, minä, minä", nyt jo kyllästymiseen saakka. Kun tätä omaa touhuaan katselee niin on yhdyttävä Paavalin huudahdukseen: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"

 

   Olen aavistellut jo vuosia, että minussa ja kaikissa uskovaisissa ihmisissä täytyy jotain "omasta minästä ja omasta uskosta" kuolla, voidaksemme elää aitoina kristittynä ja ylipäätään aitoa, teeskentelemätöntä elämää. Ovatko masennukset, murheet ja sairaudet loppupeleissä Jumalan työkaluja meidän ja hänen iankaikkisen valtakuntansa parhaaksi.    Kuljettaako Jumala meitä masennusten, murheiden ja vastusten kautta tätä päämäärää kohti? Sitä mietin. Riisutaanko ahdistuksin meitä "tunneuskosta" niin, että uskomme lepää hänen lupaustensa varassa, toipa tämä tai huominen mukanaan hyvää tai pahaa. Eikö Aabraham tullut vanhurskaaksi uskottuaan Jumalaa, sitä mitä Jumala sanoi hänelle, vaikka kaikki olosuhteet ja terve järki huusivat muuta.

 

   Psalmeissa kerrotaan ahdistuksista, sairauksista ja elämän myrskyistä, jotka olivat Jumalan lähettämiä ja joiden avulla Hän toi kansansa lähemmäs itseään. Kohtia on paljon, tässä niistä pari. "Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen" (Ps. 66:12) ja "Hän masensi heidän sydämensä kärsimyksellä; he sortuivat, eikä ollut auttajaa. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidät heidän ahdistuksistaan. Hän vei heidät ulos pimeydestä ja synkeydestä, hän katkaisi heidän kahleensa" (Ps. 107:12-14).

 

   Tällaisia asioita olen hiljaisuudessa miettinyt. En tiedä onko minulla jäljellä mitään entisaikojen innosta, uskosta ja siitä nuoruuden voimasta tehdä jotain kristillistä (joka on alkanut pala palalta paljastumaan minulle pelkäksi arvottomaksi puuhastelukseni farisealaisin motiivein, joita nyt häpeän). Jos jotain siitä on mennyt niin on todellakin joutanutkin menemään. Mutta tässä nyt olen niin tyhjänä ja voimattomana, etten ole jaksanut sivuilleni kirjoittaa mitään sitten syyskuun alkupuolen jälkeen. Sivulaskurin mukaan kotisivuni on sen jälkeen avattu yli 1500 kertaa. Toivottavasti edes muutamat heistä ovat kuunnelleet raamattutunteja, joita täältä löytyy. Minua ne ovat rohkaiseet (jokaisen niistä olen kuunnellut ennen jakamistani muille). Siitäkin olen kokenut syyllisyyttä, että aloitin kotisivujen pitämisen keväällä enkä sitten olekaan jaksanut niitä päivittää. Tässä voi käydä niin, että uusia tekstejä kirjoitan harvemmin. Aika näyttää. Mutta sanon tähän päätteeksi vielä sellaisen asian, että olen kovin huolissani maamme (Suomen valtion)  lähitulevaisuudesta ja meidän uskovaisten lisääntyvästä maailmallisuudesta. Me emme tunnu olevan palavia emmekä kylmiä vaan haaleita (penseitä) jotka sokeudessamme luulemme asioittemme olevan kunnossa Herran edessä.

 

   Rukoilkaamme itsellemme ja toinen toisillemme -jokaiselle uskoa Jeesukseen tunnustavalle- Jumalan armoa ja apua. Tässäkin kohden, kun tunteita ei ole enkä tahdo nähdä valoa tunnelin päässä, tahdon turvata Jumalan lupaukseen, että Hän on kansansa turva ja apu ahdingon aikana. Ellei näin ole niin emme aamunkoittoa näe. Suokoon hyvä Jumala meille näkökykyä nähdäksemme kansamme tilan ja oman tilamme.

ETUSIVU