29. loka, 2016

Lakia ja armoa kokeneena (kirj. 25.10.2016)

   Tänään olen ajatellut lakia ja armoa, niiden suhdetta toisiinsa. Näitä samoja asioita olen pohtinut varmasti satoja kertoja ennenkin elämässäni uskossa ollessani. Kyllähän 45 vuodessa ehtii vähän hitaampikin pohdiskelemaan useita kertoja.
   Lain vaatimukset, sellaisina kuin Raamattu ne meille esittää, ovat varmasti suomalaisille aika vieraita. Eihän historiaamme ole kuulunut noudattaa uhri-, ruoka- ja juhlasäädöksiä niin kuin ne Mooseksen laissa juutalaiselle seurakunnalle säädettiin erämaassa Siinailla. Kun tulin uskoon 1971 en tiennyt Lain määräyksistä yhtään mitään. Olin onnellinen ja koin vapautta elää Jeesuksen kanssa. Paidassani luki teksti: Christ is the Roud to freedom (Kristus on Tie vapauteen). Näin meni elämässäni jonkin aikaa, ehkä vuoden verran. Sitten (yleensä) minua vanhempien uskovien opetukset alkoivat saada minussa sijaa. Aloin tulla yhä vakuttuneemmaksi, että "eihän se nyt näin voi mennä, että aina vaan saan ja saan tekemättä mitään". Minulla tuli velvollisuuksia: osallistua kaikkiin mahdollisiin kokouksiin, uhrata Jumalalle osoittaakseni kiitollisuuttani, nousta aikaisemmin aamulla lukemaan Raamattua ja rukoilemaan säilyttääkseni uskoni, todistaa pelastuksestani 'sopivilla ja sopimattomilla hetkillä' jne. Mitä oli tapahtumassa? Olin luisumassa pois siitä vapaudesta Kristuksessa, jonka olin saanut sulasta armosta uskoon tultuani. En ollut langennut Mooseksen lain noudattamiseen kirjaimellisesti (sellaisiakin olen tavannut maassamme), mutta olin langennut samaan "lain henkeen", joka vaati minulta yrittämistä ja ponnisteluja säilyttääkseni saamani pelastuksen sekä kilvoittelemaan entistä päättäväisemmin selättääkseni tapaturmellukseni (helmasyntini).
   Vuosikymmeniä kaikin voimin yritin riippua kiinni Jumalassa saadakseni apua epätoivoiseen tilaani, jossa synti voitti minut kerta toisen jälkeen. Jumalan Sana osoitti minut syylliseksi, syylliseksi, syylliseksi ja vikapääksi kaikkeen. Kuitenkin se myös kehotti "koska hän riippuu minussa kiinni niin minä pelastan hänet". Niinpä loppuun asti tahtoni ponnisteluin riipuin Hänessä -kunnes laki osoitti turmellukseni koko kauheuden ja en enää jaksanut riippua. Voimat oli loppu ja ote kirposi. Tapahtui se, mitä olin pelännyt ja minkä olin aavistanut tapahtuvaksi; minä putosin, vajosin alas ja luulin pelin tulleen pelatuksi. Mutta se mitä minulle tapahtui pari vuotta sitten (olin siis ollut uskossa 43 vuotta) oli parasta mitä minulle on tapahtunut sitten uskoon tulemiseni jälkeen. Minä en suinkaan pudonnut pimeyteen vaan Jumalan armosta tukevalle Kristus-kalliolle. Kas, olin yhä uskossa ja Jumalan työ Krisuksessa alkoi kirkastumaan minulle aivan uudella tavalla. Aloin ymmärtämään hivenen Paavalin sanoista: "Minä olen lain kautta kuollut pois laista elääkseni Jumalalle." Nyt ajattelen: onpa tuo laki hyvä juttu, vanhurskas ja pyhä, joka ohjasi minut omien yritysteni tieltä Jumalan armoa tarvitsevaksi syntiseksi. Lain armottomat iskut osoittivat minut läpikotaisin ja parantumattomasti turmeltuneeksi mieheksi. Minun kohdalla laki sai tehtävänsä tehdyksi, mutta siihen kului vuosikymmeniä. Joillekin koittaa vapaus sen orjuudesta pikaisemminkin, mutta aikaa se kumminkin ottaa, sillä langenneessa luonnossamme on jotain sellaista joka yrittää aina ansaita jotain ja olla painamassa oman ”eskon puumerkkinsä” kaikkeen, pelastukseenkin.
   Tarkoitukseni oli vain lyhyesti todeta jotain laista ja sen työstä ihmisessä, mutta eksyin selittelemään asiaa näin pitkästi pääsemättä siihen varsinaiseen asiaan josta piti kirjoittaa ja uskokaa tai älkää: unohdin sen varsinaisen asian. Ei hyvältä näytä tämän aivoriiheni toiminta. Joku edellisen tekstin lukeneena voi ajatella tämän ja sen välillä olevan selvää ristiriitaa, mutta ei mielestäni ole. Ristiriita on ehkä enemmänkin sinun aivoriihessäsi -hymyä Silmänisku

ETUSIVU