11. huhti, 2018

Elin ihan tavallista elämää 1990-luvun alkupuolelle asti. Työni on palveluammatti, minulla on mies ja 12-vuotias poika. Kuitenkin minua usein vaivasi tyhjyyden tunne. En tiennyt, miksi elän.

Lapsena olin käynyt pyhäkoulua ja tyttökerhoa. Pyhäkoulusta jäivät erityisesti mieleeni valkoinen pöytäliina ja kynttilä - juhlan tuntu. Sanan opetus ei kuitenkaan pystynyt estämään maailmaa viemästä minua mukanaan, kun tulin murrosikään.

Avioliitossa ilmaantui ristiriitoja; ongelmat kasaantuivat. Tutustuin uskovaan rouvaan, joka houkutteli minut hengelliseen kokoukseen. Lähtiessäni ajattelin, että käyn siellä nauramassa uskovaisten tyhmyydelle. Mutta Herra aloittikin työnsä minussa. Sain käsiini kirjan, jota lukiessani sydämeeni syntyi synnintunto. Rukoilin Herraa, voiko hän minuakin syntistä vielä armahtaa.

Seuraavassa kokouksessa koin syntien anteeksisaamisen, ja Herra myös poisti kivun, joka oli synnytyksen jälkeen ilmestynyt lonkkiini. Sain uusia ystäviä ja liityin baptistiseurakuntaan, jonka jäsen olen vieläkin.

En kuitenkaan juurtunut Jumalan sanaan. Juoksin kokouksesta kokoukseen hakemassa kokemuksia ja Pyhän Hengen voimaa. Kokemukset sain aina toisten pannessa kätensä päälleni. Sitä ei pitäisi ikinä sallia, jos ei tiedä, mistä hengestä siunaaja saa voimansa.

Menin huhtikuussa 1995 Jyväskylään suureen nauruherätyksen kokoukseen, jossa Marc Dupont oli mukana. En kuitenkaan tärissyt siellä kuten monet muut, mutta rukoilin, että saisin tuon kokemuksen. Tunsin kyllä sisälläni outoa värinää, mutta ulospäin ei noita merkkejä näkynyt.

Olin todella pettynyt. Ajattelin tietysti, että minussa se vika on, jos muut saavat valtavia kokemuksia, minä en. Oulussa menin taas samantapaiseen kokoukseen. Ehtoolliskokouksen aikana murruin täydellisesti. Minulle tapahtui se, mitä niissä piireissä kutsutaan sisäiseksi paranemiseksi. Oli kuin silmieni edessä olisi kulkenut filminauha varhaisesta lapsuudesta asti. Se henki, joka siellä oli, tiesi minun lapsuuteni tarkasti alusta loppuun asti.

Itkin hirvittävästi puolitoista tuntia. Lopulta olin kuin vereslihalla, aivan kipeä sisältä fyysisestikin. Olin myös suuren tyhjyydentunteen vallassa.

Kokous jatkui, ja yhtäkkiä jotkut ihmiset tulivat minua siunaamaan. Silloin puhkesin nauramaan ja nauroin yhtä kauan kuin olin itkenytkin: puolitoista tuntia. Oulun kokoukseen sisältyy myös muuan tosi pelottava kokemus. Kaksi naista rukoili puolestani, ja näin he profetoivat: "Sinua vainoavat jotkut vanhat vainajahenget teidän suvustanne." Tuollaisesta "profetiasta" voisi joku jo saada hermoromahduksen! Tätäkö kutsutaan voiteluksi?

Myöhemmin kokemukseni jatkui vielä voimakkaampana pienissä rukousryhmissä. Kädet vispasivat ilmaa, ja nauroin hillittömästi. En hallinnut ollenkaan itseäni. Tämä kokemus oli kuin huumetta - siitä tuli riippuvaiseksi, sitä täytyi saada lisää.

Tämän jälkeen tunsin tehtäväkseni rukoilla toisten ihmisten puolesta. Kun aloin sitä tehdä, huomasin tietäväni heistä asioita, joita kukaan ei ollut minulle kertonut. Erityisesti minulle ilmoitettiin, mitkä asiat heidän elämässään olivat siunauksen esteenä.

Kiitimme aina Pyhää Henkeä hänen teoistaan. Jeesuksesta emme välittäneet, eikä ristin työ elänyt meille. Yhtään kertaa en noissa kokouksissa kuullut oikeaa parannussaarnaa tai ristin saarnaa. Kiivastuin kovasti, jos joku arvosteli näitä ilmiöitä.

Vähitellen tämän "siunauksen" hedelmät alkoivat kuitenkin näkyä omassa elämässäni ja perheessäni. Rupesin näkemään kauheita painajaisia, pelottavia ja inhottavia unia. Perhe-elämä kärsi. Vähältä piti, ettei tullut avioeroa. En ollut koskaan kotona, eikä mies tietenkään katsellut sitä hyvällä. Laiminlöin lastani, joka olisi tarvinnut minua. Mutta kokouksissa sain "rakkautta" osakseni senkin edestä. Siellä halattiin ja taputeltiin toinen toisiamme, kaikki oli pelkkää "suurta rakkautta". Muusta ei puhuttukaan.

Tätä jatkui aina kesään asti. Koko ajan minulla oli ollut ystävä, Sirpa, joka rukoili puolestani, että selviäisin siitä eksytyksestä. Hän ei voinut sanoa minulle mitään, koska raivostuin kritiikistä. Hän kuitenkin rukoili, että Jumala avaisi silmäni ja juurruttaisi minut Sanaan.

Sitten kaaduin ja loukkasin jalkani. Haava ei parantunut vaan tulehtui. Silloin totesin, että Herra itse oli minut pysäyttänyt. Aloimme kokoontua kolmestaan: Sirpa, minä ja eräs Airi, joka oli yhtä lailla Toronton lumoissa kuin minäkin. Lauloimme virsiä ja hengellisiä lauluja. Luimme Raamattua, Sirpa kun on niin vahva Sanassa.

Vähitellen Pyhä Henki alkoi avata silmiämme. Ensimmäinen asia, joka meidät todella pani ajattelemaan, oli muutamien sisarten ja veljien käytös. Näimme, että jotain oli todella pahasti pielessä. Vääränlaista käytöstä kuudennen käskyn alueella esiintyi erilaisissa rukouspiireissä (ei siis varsinaisissa seurakunnan kokouksissa).

Kiitos Jumalalle, että silmäni avattiin! Nyt ajattelen, että Toronton ilmiöiden takana on se, mitä Hoosea sanoo "haureuden hengeksi". Ei tarvitse kuin katsella ympärilleen - todisteita tässä liikkeessä vaikuttavasta hengestä on vaikka minkä verran: aviorikoksia, psyykkisiin sairauksiin sairastumista, alkoholismia, uskovien luopumusta.

Raamattua tutkiessamme me kolme olimme avoimia toisillemme. Nyt sain huomata, että Sana avautui minulle. Sain kokea rauhaa, jota kaikki nuo "siunaukset" eivät koskaan olleet voineet minulle antaa. Sanouduin irti kaikista noista kokemuksista. Rukoilin myös yhä uudestaan, että Jeesus puhdistaisi minut verellään.

Jeesus antoi minulle sen sisäisen rauhan, jonka hän sanassaan on luvannut: "Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna niinkuin maailma antaa. Älköön sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö" (Joh. 14:27). Nyt saan huomata, kuinka Herra auttaa sanansa ja Henkensä kautta arjen vaikeuksien keskellä - työssä ja kotona. Isä on luvannut pitää minusta huolen; hän ei minua hylkää eikä jätä. Tätä olen saanut kokea lopetettuani kokemusten metsästämisen.

Nyt haluan tuntea lihaksi tulleen Jeesuksen Kristuksen. Hänen luokseen ei ole mitään oikotietä - vain ristin tie, joka on usein kärsimysten tie. Siitähän näissä karismaattisissa*) piireissä aina yritetään päästä eroon. Tahtoisin, että sydämessäni saisi asua terve Jumalan pelko.

Jos sinulla on tuttavapiirissäsi joku ihminen, joka on sotkeutunut hurmahenkisiin piireihin, niin ei hyödytä hyökätä hänen kimppuunsa. Parempi on rukoilla, että Jeesus itse avaisi nuo umpeen menneet korvat ja silmät. Sitäkin voi rukoilla, että Jeesus veisi eksyneet totuuden tuntemiseen ja juurruttaisi heidät syvälle Jumalan sanaan.

Johanneksen evankeliumin 16. luku on merkinnyt minulle paljon - sen tahdon antaa mietittäväksi niille, jotka tämän minun "elämänkertani" ovat lukeneet.

- - -

Tarinan on kertonut Katja Pohjanmaalta. Miehensä tähden hän ei tahdo julkaista sukunimeään. Kertomuksen merkitsi muistiin Mailis Janatuinen.

 

ETUSIVU

7. huhti, 2018

Juhani Aitomaan luento, Laukaa 27.5.2017

 

Viimeaikaiset tapahtumat maailmassa, jatkuvat terroriteot ja kaikki muu sekaannus, tuo elävästi mieleen profeetta Jesajan sanat (57:20): ”Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa.”

Se ei tarkoita, että Raamattuun, evankeliumiin ja Jeesukseen uskovat kristityt voisivat asettua ikäänkuin ei-uskovien yläpuolelle tämän maailman ja ihmisten tuomareiksi. Jumalan armosta ja taivaan valtakunnasta osalliseksi tullut käsittää, ettei hänellä ole mitään ansiota omaan pelastukseensa vaan se on täysin Jumalan armosta. Haluaisimme, että kaikki tulisivat Jumalan armosta osallisiksi eikä kukaan jäisi synnin tuomion alle. Jumalan tuomiot ovat paljolti myös sitä, että Hän sallii ihmisen jatkaa oman polkunsa kulkemista. Tällä polulla ihminen ei saa aikaan muuta kuin rauhattomuutta, hävitystä ja pelkoa.

Ns. kristillinen maailma on sekin ollut jo pitkään ravistelun kohteena. Onhan se ollut sitä koko historiansa ajan mutta meidän ajassamme kaikki tuntuu tiivistyvän ja kehitys nopeutuvan. Kun ajattelen edeltävää n. 20-30 vuotta ja erityisesti suurilla puheilla ja mainostamisella aikaansaatua karismaattisen liikkeen edistymistä myös Suomessa – ja kun katson maamme kristillisyyden yleistä tilannetta tulee mieleen, että se on välinpitämättömyyden, ihmiskeskeisyyden ja petoksen verkossa. On kristittyjä, joiden mielestä karismaattisesta liikkeestä ei pitäisi varoittaa, koska raamattukielteinen liberaaliteologia ja maallistuminen on kirkon ja seurakunnan pahin uhka. Tämä kehitys on kuitenkin helppo tunnistaa koska sen taustalla on jo lähtökohtaisesti raamattukielteinen asenne. Terveeksi kristillisyydeksi ja Jumalan voimaksi naamioitunut maailmanlaaja karismaattinen liike on erilainen. Se pettää vilpittömiäkin kristittyjä kuvittelemaan ja uskomaan sellaista mitä Raamattu ei tue ja mitä se ei opeta.

Viimeaikaiset tapahtumat meillä osoittavat jälleen, että mitään ei opittu Markku Koiviston johtamasta Nokiamissiosta. Aivan sama meno jatkui ja uudeksi Koivistoksi ilmoittautui kokkolalainen nuori mies, jonka perässä monet maamme kristillisessä liikkeessä vaikuttavat henkilöt alkoivat juosta. Patmos ry, TV7, Nokiamission jatkajat kuten Missiomaailma, helluntaiherätys johtajiaan myöten, samoin vapaakirkko, lukuisat yksittäiset seurakunnat, pastorit ja vanhimmat tekivät tästä nuoresta miehestä idolin, jota taas tarjottiin kristityille erityisenä Jumalan valittuna. Häntä mainostettiin monin ylisanoin, kuten mm. Seinäjoen hell.srk. ennen vuoden 2016 Summerfest konferenssiaan: ”… Patrick Tiaisen, joka tulee jakamaan innoittavaa sanaa hengellisestä läpimurrosta. Patrick on nuoresta iästään huolimatta tunnettu vahvasta uskon hengestä ja vapaudesta.” Tämä siitä huolimatta vaikka mies itse ilmoitti jo toimintansa alussa edustavansa Uskon sana -harhaoppia, johon myös menestysteologia keskeisesti liittyy.

On kamalaa, kun joku pyrkii kaikin keinoin hengelliseksi julkkikseksi ja vielä kamalampaa, että toiset – etenkin kristillisissä johtotehtävissä toimivat – edistävät tällaista. Noin vuosi sitten mainostettiin suurella volyymilla Helsingin Lähetysseurakunnassa pidettyä ”Koetelkaa kaikki” -seminaaria. Sen sanottiin olevan nykyajan harhoja ja erityisesti menestysteologiaa vastaan. Pääjärjestäjän roolissa oleva Hgin Lähetysseurakunta on alusta asti ollut Patrick Tiaista tukeva, samoin kuin eräät tilaisuuden luennoitsijat. Kukaan luennoitsija ei puuttunut suoraan Suomen tilanteeseen eikä oman seurakuntaliikkeensä tai järjestönsä toimintaan vaikka ne selvästi osaltaan ovat tukemassa juuri niitä karismaattisia harhoja, mitä nyt väittivät vastustavansa.

Ne, jotka haluavat tietoa ja varotusta eksytyksistä joutuvat hakemaan tietoa netistä, sitä ei juurikaan saa omista seurakunnista. Tietoa ja varoitusta on ollut kuitenkin saatavilla kaiken aikaa, jos vain haluaa tutkia ja pysyä terveessä uskossa. Me elämme petoksen ajassa. Profeettojen tavoin saatamme sisimmässämme kokea:

Jer.6:13 Sillä kaikki, niin pienet kuin suuretkin, pyytävät väärää voittoa, kaikki, niin profeetat kuin papitkin, harjoittavat petosta.

Jer.14:14 Mutta Herra sanoi minulle: "Valhetta ennustavat profeetat minun nimessäni; minä en ole lähettänyt heitä, en käskenyt heitä enkä puhunut heille. Valhenäkyjä, turhia ennustuksia ja oman sydämensä petosta he ennustavat teille.

Jer.23:26 Kuinka kauan? Mitä on mielessä noilla profeetoilla, jotka ennustavat valhetta, ennustavat oman sydämensä petosta?

Hes.13:6 Mitä he ovat nähneet, on petosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin sanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa.

Hes.13:8 Sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Koska te olette puhuneet petosta ja nähneet valhenäkyjä, niin sentähden, katso, minä käyn teidän kimppuunne, sanoo Herra, Herra.

Tämä on kuin jatkuva, avoin vuotava haava, kipeä todellisuus ajassamme. Ei minuakaan varsinaisesti näinä vuosina, jona aikana olen julkisesti pyrkinyt ottamaan asioita esille, varsinaisesti innosta puuttua näihin asioihin. Se on kuin kipu, josta tietää ettei sitä kykene parantamaan, mutta silti on jatkettava. Näin on monen muunkin veljen ja sisaren kohdalla. Onko tämä kipu Jumalan Pyhän Hengen antamaa huolta ja vastuunkantoa? Ehkä. Lukuisia kertoja olen itsekin sanonut ja rukoillut, että jos olen väärässä, ottaisin kyllä totuuden vastaan jos joku sen perustellusti minulle avaisi.

Miksi nuoret ja myös vanhemmat kristityt lankeavat epärealistiseen ja epäraamatulliseen kristillisyyteen? Yksi on aikamme pinnallinen syntikäsitys. Unohdetaan eikä aina edes haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että synti on kyllä sovitettu – mutta synnin todellisuutta ole vielä poistettu, sitä ei ole hävitetty maailmasta eikä se häviä yhdestäkään ihmisestä edes uskoontulon hetkellä. Se on edelleen osa meitä, osa ”vanhaa luomusta”, jota vastaan uusi luomus sotii joka hetki. Synti on ajallinen ongelma niin kauan kuin elämme ajassa.

Aikamme pitää toimivan uskon merkkinä äänekkyyttä, näyttävyyttä, suuria kokouksia, suuria puheita ja väittämiä, ihmisen oman minän korottamista. Ei se ole todellisen uskon mittari. Itse asiassa ajassamme vallitsee valtava sekaannus. Petos verhoutuu kaikkeen näyttävyyteen ja pyrkii siten eksyttämään luonnollista ihmistä. Jumalan pyhyys ja Hänen ihmiselle käsittämättömän voimansa sekä suuruutensa sekoitetaan inhimilliseen ja sielulliseen kokemukseen. Sen sijaan, että aikamme kristitty painaisi päänsä ja Jobin tavoin tunnustaisi, 42:5-6: ”Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa” - hän kerskaa ja ylpeilee. Ei Job tarkoita nähneensä Jumalaa luonnollisilla silmillään, kuten karismaattisen liikkeen tyhjänpuhujat väittävät nähneensä, vaan hän kuvaa sisäistä näkemystään, jossa ihmisen pienuus kohtaa Jumalan suunnattoman suuruuden jota sanat eivät riitä kuvaamaan.

Vanhalle luomukselle on helppo ottaa vastaan ja mennä mukaan, kun luvataan suuria: kuinka Jumala lähettää suuren herätyksen joka leviää meidän kauttamme kaikkialle maailmaan, kuinka Jumala tekee meistä suuria miehiään ja naisiaan jotka pelottomasti kääntävät nykyisen maailmanjärjestyksen ylösalaisin ja muuttavat sen oikeudenmukaiseksi ja hyväksi. Petos toimii niin, että näennäisesti se lupaa hyvää. Petokseen langetaan, kun ei ole tapahtunut eikä tapahdu raamatullista ”itselle kuolemista”. Sille tielle ei lähdetä koska vanhalle minälle on paljon mieluisampaa viihtyä suurissa kokouksissa huutamassa julistajan perässä ”me olemme voidellut” tai muuta vastaavaa, joka liitetään uskovan menestymiseen ja kuviteltuun omaan auktoriteettiin.

Seurakunnasta itsestään tehdään ikäänkuin Kristuksen sijainen joka voi kaiken. Vaikka sanotaan, että srk saa voimansa Kristukselta, tämä karismaattisessa yhteydessä opetettu voima ei ole raamatullinen. Puhutaan Pyhän Hengen voimasta joka ilmenee erilaisina manifestaatioina: fyysisinä ja sielullisina kokemuksina, viihtymisenä, voimakkaina tunteina. Mutta Raamattu ei opeta tällaista voimaa vaan Raamatussa Jumalan – ja siis Pyhän Hengen – voima on aina evankeliumi: sana ihmisen syntisestä tilasta, Jumalana armosta ja Kristuksen teosta. Karismaattinen liike korottaa Pyhää Henkeä ja puhuu Hänestä vaikka Raamattu sanoo selvästi, että PH ei puhu itsestään vaan Kristuksesta, evankeliumista. Ei ole vaikeaa havaita kuinka toinen, väärä henki tällöin ottaa vallan.

Vasta aidossa uskoontulossa meille paljastuu synnin todellisuus. Enemmän kuin yksittäiset teot synti on kokonainen ja totaalinen ihmisen yleinen tila. Mm. Joh.5:19 mainitsee, että ”koko maailma on pahan vallassa”. Hengellinen kasvu on myös sitä, että tämä todellisuus tulee uskovan sisäisessä minässä aina konkreettisemmaksi. Ei meidän tarvitse harjoittaa syntisiä tekoja eikä elää holtittomasti mutta silti käsitys synnistä ja omasta tilasta syvenee tässä elämässä ja ajassa siksi, että pääsisimme aina lähemmäksi Jeesusta. Pyhän läheisyys tuo aina synnin ja pimeyden kauheuden selvemmin esille. Sitä selvemmin mitä enemmän hengellinen kasvu kehittyy. Tätä ei pidä pelätä vaan käsittää, että Pyhän edessä armahdettu ihminen kokee aina näin. Se ei johda toivottomuuteen vaan katsomaan armoon ja Kristukseen. Se on merkki toimivasta uskosta ja Pyhän Hengen läsnöolosta meissä.

Vain evankeliumi oikein ymmärrettynä ja sisäistettynä on Jumalan voima, joka murskaa ihmisen omahyväisyyden ja ylpeyden ja tekee sitä työtä meissä koko ajan, että pelastuisimme ja varjeltuisimme oikeassa Jumalan tuntemisessa. Raamatullinen kuva uskovasta käy ilmi mm. sellaisista jakeista kuin:

-Matt.5:3 ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” - ei Jumalan armosta osalliseksi tullut kerskaa hyvyydestään ja erinomaisuudestaan. Ei hän mainosta itseään koska siihen ei ole mitään perustaa eikä syytä.

-Room.7:24 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” - Jumalan armosta pelastettu näkee ja tunnustaa ajallisen olemuksensa, jossa synti hallitsee. Mutta hän myös tiedostaa ja on saanut armon uskoa, että synti ei hallitse henkeä jossa asuu varsinainen minuus ja kerran synti erotetaan siitä lopullisesti

-Joh.3:30 ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” - aikamme kristillisyys ei halua puhua eikä opettaa itselle kuolemisesta. Raamatullisessa kontekstissa se liittyy siihen mitä jo edellä on mainittu. Todellinen arvoni ja elämäni on vain Kristuksessa ja Hänen ansiostaan. Ei minulla itsessäni ole mitään kerskaamista.

Kaikki tällainen on kiusallista omalle vanhalle luonnolle eikä se halua, että ymmärtäisimme tähän kaikkeen sisältyvän siunauksen. Kun Raamattu puhuu kristityn mahdollisuuksista ja siunauksista, se ei tarkoita että alkaisimme mainostamaan itseämme ja edustamaamme kristillisyyttä itsetarkoituksella, kuten ajassamme rahan ja vaikutusvallan takia paljolti tehdään. Yksin Kristukseen viittaavat seikat liitetään välillä yksipuolisesti ja suoraan ikäänkuin uskovan ja hänen ryhmänsä ansioksi. Esim., kymmenysten ja uhrien maksamisesta seurakuntaan - tai yleensä kuten sanotaan ”Herran työhön” - tehdään ansio. Maassamme ei ole harvinaista, että tästä opetetaan ihmisen tekona, jonka Jumala siunaa kun ihminen ensin tekee ja toimii tietyllä tavalla. Eli teko tuo hänelle ansion Jumalan silmissä. Tämä voidaan liittää muihinkin opetuksiin kuin kymmenyksiin ja rahan uhraamiseen.

Petoksesta puhuttaessa voimme kuitenkin pitää mielessä, että on yksi ja VAIN YKSI joka "ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut", 1Piet.2:22. Jumalan sana, Kristus ja kirjoitettu sana paljastaa petoksen.

Me väsymme ajoittain ja tunnemme toivottomuutta. Emme aina edes jaksa tehdä sitä mitä koemme, että tarvitsisi tehdä. Tulee mieleen, että en ehkä ole Jumalalle otollinen, kun en onnistu tekemään sitä tai tätä. En taida olla kyllin hyvä pelastukseenkaan. Ja sehän on aivan totta: en ole kyllin hyvä. Kaikki pohtivat joskus näitä asioita ja sitä enemmän silloin, kun inhimillinen väsymys ja masennus saa valtaa. Mutta ehkä meidän ei silloin tarvitsekaan tehdä muuta kuin uskoa, että Kristuksessa on kaikki valmista ja voin antaa kaiken vajavaisuuteni Hänen käsiinsä.

Kun oma tyhjyys tulee vastaan, saamme uskoa Kristuksen täyteyteen, Kol.2:9 ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti...” Kristus, Jumala, maailmankaikkeuden Luoja, kaiken ylläpitäjä – olemme Hänen käsissään. Tämän ajatteleminen saa hiljaiseksi eikä sitä osaa kuvata. Eikö ole käsittämättömän ihmeellistä lukea mitä tämä valtava ja käsittämätön Jumala sanoo meille apostolin kautta Gal.2:20: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”

PALUU ETUSIVULLE 

5. joulu, 2017

Lihan ristiinnaulitseminen

 

Mitä sitten tarkoittaa kasvaminen Kristuksen kaltaisuuteen? On ilmeistä, ettei kysymys ole ensisijaisesti eettisestä ja moraalisesta kyvykkyydestä. Paavalilainen syntaksi tuntee myös käsitteen vanhan ihmisen tai lihan ristiinnaulitseminen (Room. 6:6; Gal. 5:24). Etenkin Galatalaiskirjeessä Paavali asettaa lain teot (εργα νομου) voimakkaasti uskonvanhurskautta vastaan. Siten lihan ristiinnaulitseminen ei voi merkitä etupäässä mitään eettistä tai moraalista toimintaa – olisi merkillistä, jos Paavali tieten tahtoen tuhoaisi tooraa vastaan suunnatun retoriikkansa affirmoimalla [affirmoimalla tarkoittaa ilmeisesti vahingoittamalla, vioittamalla. Jukan lisäys] samaan hengenvetoon uudestaan koko sen avodat Israelin, jonka hän on halunnut panna viralta Ristiinnaulitun nimissä. Juuri tämän hän kuitenkin tekisi, mikäli tarkoittaisi lihan ristiinnaulitsemisella moraalisia tekoja ja tekemättä jättämisiä. Paavalille toora eli juutalainen laki ilmaisee jotain, mikä sitoo koko ihmiskuntaa (Room. 2:14-15). Siten esimerkiksi Pentateukin kymmenen käskyn voi paavalilaisittain ajatella ilmaisevan tietyn tradition muodossa jokaisen ihmisen sisimmässään tiedostamaa moraalilakia. Laki sisältää dekaloginakin implisiittisesti kaiken sen, mitä Jumala ihmiseltä vaatii. Siksi on oikein sanoa, että kaikki, mikä Raamatussa vaatii, on lakia.

 

Jos Paavalin kirjeiden sisältämät kehotukset – pareneesin – tulkitsee vaatimuksiksi ”kristillisestä elämäntavasta”, niistäkin tulee lakia. Silloin niihin pätee se, mitä Paavali sanoo juutalaisestakin laista. Kuten Lauri Thurén on osoittanut, pareneesilla ja lailla on selvä ero. Ensinmainitussa ei ole kysymys omaatuntoa sitovasta vaatimuksesta, vaan suunnannäyttäjästä sellaiselle uskovalle, jota Pyhä Henki jo motivoi toimimaan oikein. Paavali ei vaadi kristityltä oikeaa elämäntapaa, jotta tämä voisi olla kristitty. Pareneesi ei ole uusi uskoville tarkoitettu laki, jonka noudattamatta jättäminen veisi kristityn armon ulkopuolelle. Siksi on väärin arvioida kristillisyyttä siitä näkökulmasta, kykeneekö yksilöuskova reagoimaan pareneesin sisältämään kannustukseen. Suunnannäyttäjänä pareneesi ei toimi kuten laki. Se ei uhkaa uskovaa seurauksilla. Kuinka se voisikaan? Eihän ihminen Paavalin mukaan pelastu täyttämällä pareneesia, vaan uskomalla. Paavalin kehotukset ”kristilliseen elämäntapaan” onkin ehkä jossain mielessä syytä tulkita ihmisten välisten suhteiden, ei jumalasuhteen, kontekstissa. Jumala ei tekojamme tarvitse, toiset ihmiset kylläkin.

 

Siten lihan ristiinnaulitseminen ei tarkoita sen enempää pitäytymistä laissa kuin Paavalin (tai muidenkaan apostolien) kirjeiden kehotuksissakaan. Tällainen tulkinta olisi vahingollinen ja pinnallinen. Paavalin mukaan ihmisen lihallisuuden perusongelma piilee hänen halussaan olla Jumalan edessä jotain. Juuri tästä syystä hän päätyy tuomitsemaan juutalaisen lakiteologian varsin kokonaisvaltaisesti. Huolimatta siitä, ettei toisen temppelin ajan juutalaisuus ollut legalismia prima facie, se kuitenkin päätyi legalistiseen synergismiin olettaessaan, että ”armoliitossa” pysyminen edellytti lain tekoja. Jos Paavalin vastustajat olisivat olleet oikeassa, ihminen olisi voinut vedota ansioonsa siinä mielessä, että hän onnistui säilyttämään (armosta saadun) asemansa loppuun saakka noudattamalla Herransa tahtoa tekemällä niitä tekoja, joita laki häneltä vaatii. Nykyaikainen muunnelma Paavalin hylkäämästä synergismistä on esimerkiksi näkemys jumalasuhteen ylläpitämisestä ”tietoisia syntejä” välttämällä ja ”uskon tekoja” tekemällä. Tällöin ”uskon teot” on kuitenkin ainoastaan uusi nimitys lain teoille. Tämä ei käy Paavalille, joka haluaa riistää ihmiseltä kaiken ansion Jumalan edessä.

 

Näin lihan ristiinnaulitseminen eli Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen tarkoittaakin ennen kaikkea suostumista evankeliumin puhutteluun. Siinä missä laki kohtelee ihmistä vapaasti tahtovana, puhtaana moraalisena toimijana (”sinä voit ja sinun täytyy”), puhuu evankeliumi sille todelliselle jumalattomalle ja syntiselle, jollainen jokainen meistä on. Kristukselle ja evankeliumille olemme parantumattomasti sairaita, synnin orjia: sitä laitapuolen väkeä, jotka saavat kutsun kuninkaan juhliin. Hyväksymällä evankeliumin puhuttelun hyväksymme lain antaman tuomion itsestämme. Tunnustamme olevamme jumalattomia ja ansaitsevamme helvetin liekit. Tiedämme jo, ettemme ole se vapaa moraalinen ihminen, jolle laki suuntaa positiivisen puheensa. Sen sijaan tunnustamme lain edessä: ”Minä olen se mies, minä olen syyllinen. Rangaistakoon minua sillä kuolemalla, jonka määräät sen osaksi, joka sinua on yhdessäkin kohdin rikkonut…” ja niin edelleen.

 

Gal 5:16 Paavali puhuu Hengessä vaeltamisesta: ”Vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä”. Hengessä vaeltaminen on vapautta lain alla olemisesta (j. 18), ja lihan teot ovat ilmeiset: haureus, saastaisuus, irstaus jne. Lihan ristiinnaulitsemisessa on Paavalin mukaan kysymys myös näiden himojen ja halujen ristiinnaulitsemisesta. Emme kuitenkaan voi lakata haluamasta Jumalan tahdon eli lain vastaisia asioita. Osoittaahan Paavalikin toisaalla moisen mahdottomuudeksi: synti jopa saa voimansa laista, kun käskysana kiellossaan herättää himon (1. Kor. 15:56; Room. 7:7-11). Koska lain alle joutuminen on uskovan alituisena vaarana, on lihan ristiinnaulitsemisenkin oltava jatkuvaa. Lain alla oleva uskova kuvittelee kykenevänsä noudattamaan Jumalan tahtoa lain vaatimia tekoja tekemällä – hän kenties jopa kuvittelee voivansa itse tahtoa sitä, mitä laki vaatii häntä tahtomaan. Lihansa ja himonsa ristiinnaulinnut uskova puolestaan suostuu kuolemaan itselleen eli lain tuomitsemille haluilleen. Hän tietää lain pyhäksi ja vanhurskaaksi; hän tietää, ettei voi muuttaa itseään eli lakata haluamasta. Näin hän sallii evankeliumin puhutella häntä juuri sellaisena kuin hän tosiasiallisesti on: jumalattomana ja saastaisena ihmisenä, joka jatkuvasti tahtoo sitä, minkä laki kieltää.

 

Lihan ristiinnaulitseminen ja lihan himon täyttämättä jättäminen on ristiinnaulituksi tulemista yhdessä Jeesuksen kanssa. Sallimalla lihamme tulla ristiinnaulituksi osallistumme Kristukseen. Hyväksymme lain antaman tuomion lihastamme eli itsestämme. Mutta jäädessämme odottamaan tuomiosta seuraavaa rangaistusta sen ottaakin vastaan sijainen Jeesus Kristus. Koska tämä tapahtuma on historiallinen ja todellinen siinä missä lain antama tuomiokin, ei rangaistus enää kohdistukaan meihin, vaan tuomio jää tosiasiaksi ilman seurauksia.

 

Jeesuksen todellinen seuraaminen eli kristillinen elämä tarkoittaa näin ristin tietä, antautumista lain tuomittavaksi. Himoille ja haluille kuoleminen on yhtä kuin lain kuolettamaksi tulemista, sen antaman totuuden ja tuomion hyväksymistä. Näin otamme vastaan ristin ja sillä riippuvan Kristuksen. Jeesuksen seuraaminen pysähtyy ja vaihtuu tulemiseen hänen sovittamakseen. Tuomio säilyy tosiasiana: meistä ei tule syyttömiä, vaan armahdettuja syyllisiä. Siksi luterilainen lausuu oikein sanoessaan Jumalan vanhurskauttavan jumalattoman. Samoin on oikein sanoa kristityn säilyvän itsessään jumalattomana loppuun saakka, sillä vanhurskaus ei koskaan ole oma ominaisuutemme, vaan sijaisen, Kristuksen, ominaisuus. Siksi vain sijaiseen turvaaminen pelastaa meidät.

 

Hengessä vaeltaminen lihan himoja täyttämättä tarkoittaa näin lain antaman tuomion ja evankeliumin tuoman sovituksen toistuvaa hyväksymistä. Itselleen kuollut kristitty on kristitty, joka tietää, ettei ole Jumalan edessä mitään, eikä siksi ole kiinnostunut mistään itsessään olevasta ominaisuudesta ikään kuin sellaiset merkitsisivät mitään hänen suhteessaan Jumalaan. Hengessä vaeltava ei vaella omissa teoissaan, vaan Kristuksessa ja hänen teoissaan. Tällainen kristitty tietää jo, etteivät hänen hyvätkään tekonsa ole muuta kuin saastaa pyhän Jumalan (lain) edessä. Uskossakin tehtyinä ne kelpaavat Jumalalle vain Kristuksen sijaisuuden kautta: siksi, että Kristus on itse tehnyt täydellisesti. Evankeliumissa nämä teot luetaan meidän hyväksemme ikään kuin olisimme tehneet ne itse. Siksi Hengessä vaeltava ei katso omia tekojaan, vaan Kristuksen tekoja.

ETUSIVU

30. marras, 2017

 

Heikkouden evankeliumi
 
Ajatus Kristuksen kaltaisuuteen kasvamisesta, tulemisesta sellaiseksi kuin hän oli ja on, on aina Uuden testamentin päivistä lähtien kuulunut kristilliseen traditioon. Toisaalta on tunnustettu koko idean mahdottomuus: onhan Kristus ylösnoussut Vapahtajamme ja itsessään Jumala, luomaton esikoinen, jonka kautta kaikki oleva on luotu ja pysyy yllä. Kaltaisuuden onkin ymmärretty tarkoittavan opetuslapsena olemista, sen tien kulkemista, jonka Jeesus kulki. Ensimmäisten vuosisatojen erämaaisillä Kristuksen tien kulkeminen tarkoittikin astumista ”mahdottomuuden tielle”. Tämä tie tarkoitti suostumista heikkouteen ja epäonnistumiseen. Osallisuus Jumalan voimaan eli theosis tai theopoiesis,jumalallistuminen, seurasi vasta pitkästä, koko elämän mittaisesta askeesin tiestä. Theosis oli munkille jotain, minkä maailma saattoi nähdä pelkkänä epäonnistumisten sarjana. Keskiajan tulkinta kristillisestä elämästä olikin koko tämänpuoleisen ajan näkeminen pyhiinvaelluksena, jonka lopussa odotti Kristuksen omille luvattu kirkkaus.
 
Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä Paavali haluaa, kuten Lars Aejmelaeus huomauttaa, ”korjata korinttilaisten näkemyksiä voimasta ja heikkoudesta”. Kristityn ei tule kuvitella pääsevänsä tämänpuoleisessa osalliseksi sen enemmästä kuin hänen Mestarinsakaan maallisen vaelluksensa aikana pääsi, vaan hänen on suostuttava heikkouteen, sairauteen ja kärsimykseen, mikä juuri on sitä hulluuden ja typeryyden (μωρια) evankeliumia, jota Paavali saarnaa. Maan päällä eläessään Kristus oli heikko, mikä juuri tekee hänen evankeliumistaan hulluutta ja pahennusta. Vaikka hän jo tänään ja nyt onkin kirkastettu kuningas, todellistuu hänen voimansa meille vasta eskatologisessa tulevaisuudessa – tämän meille paljastaa jo 2. Kor. 13. luvussa käytetty futuurimuoto, jonka suomennos on häivyttänyt:
 
και γαρ ημεις ασθενουμεν εν αυτῳ, αλλα ζησομεν συν αυτῳ εκ δυναμεως θεου εις υμας. (2. Kor. 13:4b)
 
Lopun akkusatiivilla järjestyvä εις-prepositio (εις υμας) kääntyisi yleensä muotoon ”teihin”, ja tässä kohdin εις υμας lienee johdonmukaisinta tulkita ilmentämään korinttilaisten osallisuutta futuurimuodon lupaamasta Jumalan voimasta. Siten yllä siteerattu voitaisiin kääntää seuraavasti:
 
Sillä mekin olemme heikkoja (preesens ασθενουμεν) hänessä, mutta tulemme elämään (futuuri ζησομεν) hänen kanssaan osallisina Jumalan voimasta. (2. Kor. 13:4b)
 
Luterilaisuuden piirissä tuttu in re/ in spe -jännite ilmaisee samaa asiaa dogmaattisesti. Kristitty omistaa ristiinnaulitun Jumalan heikkouden in re eli todellisuudessa; voimasta hän on puolestaan osallinen in spe eli toivossa ja lupauksessa. Aejmelaeus huomauttaa sen, mikä on todellisuutta Kristuksen kohdalla jo nyt, tulevan ”kristityn osaksi vasta viiveellä”, siis ”eskatologisessa tulevaisuudessa”.
 
 Tässä mielessä Paavalin saarnaama evankeliumi on ennen kaikkea sairauden ja heikkouden evankeliumia. Yllä siteeratun kohdan heikkona tai sairaana olemista tarkoittava ασθενεω-verbi esiintyy 1. Kor. 1:25 samanjuurisena ja kreikalle tyypillisesti neutrin artikkelilla substantivoituna adjektiivina το ασθενες του θεου, ’Jumalan heikkous’. Ilman artikkelia (το) sana tarkoittaa voimatonta ja heikkoa.[1]
 
Paitsi että Paavalin julistama sanoma on heikkouden evankeliumia, se on myös typeryyttä tai hulluutta (μωρια), suoranaista hulluuden julistamista. Uskovat pelastuvat juuri hulluuden julistuksen kautta (δια της μωριας του κηρυγματος), mikä Paavalin mukaan on jotain, minkä Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi (1. Kor. 1:21). Tätä hulluutta ja typeryyttä, mōriaa, on ristin sana (ο λογος του σταυρου) samalla kun se pelastuville on Jumalan voima (δυναμις θεου). Tämä voima on jotain, mikä tuhoaa viisaiden viisauden ja älykkäiden älykkyyden (1:19). Kristuksen ristinkuolema tarkoittaa Paavalille hänen jakeessa siteeraamansa Jesajan profetian täyttymystä. Jo nyt – ei vielä -jännite pitää paikkansa näidenkin futuurien, απολω (’tuhota’) ja αθετησω (’kumota’, ’syrjäyttää’), kohdalla: jo nyt on viisaiden viisaus ja älykkäiden älykkyys Kristuksessa kohdannut kumoajansa, eikä se kuitenkaan vielä ole tapahtunutta todellisuutta meidän ajassamme. Siksi julistus rististä on todella hulluuden julistusta, saviastioihin kätketty aarre.
 
Lainattu blogista "kaikki on valetta"
Seuraavat osat: Lihan ristiinnaulitseminen (osa 2)
ja synnin voittaminen (osa 3)
 
Ja nyt ei tähän muuta kuin hyvän alkavan joulukuun toivotus ja talvipäivän seisauksen seurausten odotusta, kunnes taas valo tämän pimeän ajan allensa alistaa.
 

9. loka, 2017

Jerusalemin kokouksen esityslistalla oli yksi apostolien vaikeimmista päätöksistä: pitääkö pakanoiden noudattaa Mooseksen lakia? (Apt. 15)

Miten pakanakristittyjen tulisi suhtautua Mooseksen lakiin? Tämä kysymys on Apostolien tekojen keskus. Kun alkukirkon lähetystyö saavutti ympärileikkaamattomat pakanat, apostolien oli ryhdyttävä määrittelemään kirkon jäsenyyden ehtoja.

Antiokian pakanakristillisessä kirkossa pakanuudesta kääntyneitä ei oltu pakotettu noudattamaan juutalaisia tapoja, jotka perustuivat Mooseksen lain tulkintaan. Kaikki eivät voineet hyväksyä moista hengellistä lepsuilua, olihan kyse Jumalan tahdon toteutumisesta.Juudeasta Jerusalemin seurakunnan vaikutuspiiristä tulleiden kristittyjen oli vaikea uskoa, että kukaan voisi olla Jumalalle kelvollinen ilman Mooseksen lain noudattamista. Eikö tämä ollut aivan ymmärrettävä kanta? Mitä todisteita oli muka siitä, että Jumalan tahto liiton kansalle olisi lakannut olemasta voimassa?

Tämän kannan esitti juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneiden fariseusten ryhmä, joka pitäytyi tarkasti siihen, mitä he olivat pitäneet Jumalan tahtona jo ennen kääntymistään. Juuri fariseukset olivat monissa asioissa kristittyjen hengenheimolaisia, vaikka heidät esitetään evankeliumeissa usein Jeesuksen vastustajina.

Veripalttua vai palttua verelle?

Kysymys ateriayhteydestä juutalaisten ja pakanoiden kesken oli myös ratkaistava. Juutalaisten puhtaussäädösten (kashrut) mukaan pakanat olivat saastaisia. Kaikki heidän tarjoamansa ruoka oli juutalaisille pöytäkumppaneille saastaista. Mooseksen lain mukaan juutalainen tai pakana ei saanut syödä verta missään muodossa (3. Moos. 17:10‒12). Pakanoille, jotka eivät tätä tienneet, kysymys oli yhdentekevä.

Kuinka näin eri tavalla ajattelevat kristityt voisivat yhdessä “murtaa leipää“ eli olla ehtoollisyhteydessä (Gal. 2:11-14)? Näiden kysymysten ratkaisemiseksi Paavali ja Barnabas lähetettiin Jerusalemiin muiden apostolien luokse tekemään päätös, joka koskisi koko Kristuksen kirkkoa kaikkina aikoina (15:20). Se oli siis ensimmäinen yleinen kirkolliskokous, jossa käsiteltiin sekä juutalaiskristittyjen että pakanoiden asemaa.

Luukas tähdentää, että kyse oli joidenkin lakihurskautta noudattavien esiin nostama kysymys, ei kaikkien kristittyjen yhteinen huoli. Jerusalemissa käytiin asiasta kiivas ja pitkä väittely. Alkukirkon kaksi johtohahmoa, Pietari ja Jaakob asettuivat tukemaan Antiokian kristittyjen linjaa. Pietari viittasi omiin kokemuksiinsa Joppessa ja Kesareassa (Apt. 10). Niiden perusteella Pietari uskalsi esittää, että kaikkien ihmisten pelastus riippuu yksin armosta ja että Jumala on puhdistanut pakanoiden sydämet uskolla. Paavali ja Barnabas vahvistivat tämän kertomuksilla pakanalähetyksen menestyksestä tunnustekojen ja ihmeiden myötävaikutuksella.

Jaakob, jolta olisi voinut odottaa paljon konservatiivisempaa linjaa, nousi lisäksi todistamaan, että tämä kaikki on sopusoinnussa Vanhan testamentin profeettojen julistuksen kanssa. Ei siis ole mitään syytä vaatia pakanoilta Mooseksen lain noudattamista. Silti jonkinlainen kompromissi oli tarpeen, sillä siirtyminen yhtäkkiä näin radikaaliin Mooseksen lain tulkintaan hämmentäisi seurakuntia.

Omissatunnoissaan ”heikot veljet”, jotka noudattivat tiukasti lakia ja juutalaisia perinteitä, olisivat kokeneet tulleensa jyrätyiksi. Jaakobin ehdotus oli rakkaudellinen: pakanakristittyjä, joille uusien tapojen noudattaminen ei voinut olla niin suuri ongelma, kehotettiin pidättymään epäjumalille uhratusta lihasta, haureudesta (pakanallisista sukulaisavioliitoista) ja verisestä lihasta.

Tähän kompromissiin suostuttiin yksimielisesti. Päätös muotoiltiin kirjeeksi, joka lähetettiin Antiokiaan. Kirjeessä painotettiin, että tämän enempää ei pakanuudesta kääntyneiltä vaadita. Apostolien päätös otettiin Antiokiassa iloiten vastaan. Luukkaan näkökulmasta tämä oli voitto koko Kristuksen kirkolle: ympärileikkausta ei vaadittu pakanuudesta kääntyneiltä, vaikka muissa kysymyksissä voitiin tehdä myönnytyksiä – Kristuksen rakkauden tähden.

Paavali ja Tooran kompromissit

Apostolien tekojen luku 15 on aiheuttanut paljon ristiriitoja ja johtanut mitä erilaisimpiin tulkintoihin. Kysymys on siitä, mikä on tämän luvun suhde Galatalaiskirjeen opetukseen (Gal. 2:11-14). Ongelmaksi nousee Paavalin asenne kompromissiin: olisiko hän todella voinut hyväksyä tällaisen ”nahkapäätöksen” (15:20)?

Mikäli Paavali olisi hyväksynyt tämän, miksi hän ei vetoa yhteiseen päätökseen missään kirjeessään (esim. 1. Kor. 8‒10)? Vaikka Paavali olisi itse voinut elää juutalaisten keskuudessa “lain alaisena“ (1. Kor. 9:19‒20), olisiko hän edellyttänyt tätä samaa pakanoilta? Paavali vastusti haureutta eli sukulaisavioliittoja (1. Kor. 6:9), ja hän suositteli Korintin kristityille pidättäytymistä epäjumalille uhratun lihan syömisestä (1. Kor. 10:25‒28).

Paavalin periaate näytti selvältä: joko koko evankeliumi tai koko Mooseksen laki, mutta ei jotakin siltä väliltä.

Kompromissien tekijäksi hän ei Mooseksen lakia koskevissa asioissa ollut kuitenkaan suostunut. Paavalin periaate näytti selvältä: joko koko evankeliumi tai koko Mooseksen laki, mutta ei jotakin siltä väliltä, sillä ”pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan“ (Gal. 5:9).

Voimme ymmärtää Paavalin kannan asiaan hänen lakikäsityksensä perusteella: Tooralla eli Mooseksen opetuksella ei ole alun perinkään ollut pelastavaa merkitystä, vaan sen tehtävä on ollut osoittaa rikkomukset (Gal. 3:19, Room. 2:20). Lisäksi Tooran tehtävä oli olla “valvojana“ Kristuksen tuloon saakka (Gal. 3:24).


Koska Mooseksen opetuksen (Tooran) päämääränä on rakkaus, sitä noudatetaan siellä, missä rakkaus toteutuu (Room. 13:8). Sen tähden rakkaus on myös ”verrattomasti parempi tie” kuin kaikki armolahjat tai seurakunnan virat yhteensä (1. Kor. 12:31‒13:13). Itse asiassa nekin saavat merkityksensä rakkautena vaikuttavasta uskosta.

Kristitty on siis vapaa Tooran noudattamisesta, mutta ei Jumalan tahdon noudattamisesta! Niinpä ero juutalaisten ja pakanoiden välillä, samoin kuin miesten ja naisten välillä, tulisi säilymään, mutta Kristuksessa sillä ei olisi mitään merkitystä. Pääasia on, että näissä suhteissa toteutuu rakkaus eli Jumalan tahto. Niinpä Paavali tuskin oli kaikkia kompromisseja vastaan, kunhan ne palvelivat rakkauden toteutumista Kristuksen ruumiissa, jotta ykseys ei kärsisi (1. Kor. 12:26‒27).

Riita evankeliumin hyväksi

Paavali vei apostolien kokouksen kirjeen ilmeisesti myös Galatian seurakunnille (16:4), vaikka vain Antiokian, Syyrian ja Kilikian seurakunnat mainitaan nimeltä. Näyttää siltä, että Paavali oli kirjoittanut Galatalaiskirjeen jo ennen kuin apostolien kokouksen päätökset oli tehty: siksi hän ei Galatalaiskirjeessä vielä vetoa siihen. Apostolien kokouksen jälkeen Paavali toimitti tuon päätöksen myös galatalaisten tietoon.

Paavalin paluu noille seuduille ei ollut helppo, sillä hän riitautui tärkeimmän työtoverinsa Barnabaan kanssa. Riidan aiheena oli Johannes Markuksen ottaminen mukaan matkalle (j. 36‒39). Paavalin mielestä Markus oli epäluotettava matkakumppani, jolta puuttui sissin ja erämiehen luonto. Barnabas taas sovelsi Paavalin saarnaamaa armoa käytännössä ja oli valmis ottamaan riskin ja antamaan Markukselle mahdollisuuden.

Riidan jälkeen Paavali ja Barnabas panivat kantapäät vastakkain ja valitsivat kumpikin uuden työtoverin. Kertomukset Barnabaan matkoista päättyvät Raamatussa tähän. Eron jälkeen Luukas keskittyy kokonaan Paavalin missioon. Silas matkatoverinaan Paavali ulotti matkansa Aigeian meren yli Makedoniaan ja Kreikkaan.

Evankeliumi oli tulossa kohti Eurooppaa. Yhtenä ratkaisevana askeleena oli kahden suuren apostolin mehevä riita, jota Pyhä Henki käytti evankeliumin eteenpäin viemiseen. Jumala ei tukehdu ihmisen ahtauteen ja turmelukseen! (Room. 9:16 ja 11:29.)

Jouni Turtiainen, kirkkoherra

ETUSIVU