6. heinä, 2018

Kaksitoista ajatusta henkien arvostelemisesta 

1. Henkien arvosteleminen ei ole vain jonkinlaista pahan- tai hyvänolontunnetta, joka on varsin riippuvaista siitä, miten puhuja on saanut minut mukaansa ja kuinka minun ajatusteni mukaisesti hän puhuu.

2. Henkien arvostelemisessa on kysymys lahjasta, oivaltamisesta, jossa pystytään arvioimaan sanomaa Raamatun kokonaisilmoituksen valossa. Siksi juurtuminen Raamatun ydinsanomaan on mitä tärkeintä. Tämän lahjan avulla uskova erottaa pääasian sivuasiasta ja osaa olla pääasiassa äärimmäisen tarkka ja joustaa sivuasioissa. Pääasia on aina Jeesus Kristus, todellinen Jumala ja todellinen ihminen, joka meidän syntiemme tähden kuoli ja nousi kuolleista ja on pian palaava takaisin.

3. On opittava erottamaan hiljainen Jumalan Hengen läsnäolo monenlaisista voimakkaista ja vaikuttavista hengistä ja valloista (vrt. 1. Kun. 19:12).

4. Henkien arvostelemisessa nähdään vielä piilevänä oleva tapahtumien oikea luonne ja kulun suunta. Nähdään asioita ”läpi”, nähdään perusteisiin. Siinä ”paljastetaan” ja ”sydämen salaisuuden tulevat ilmi” (1. Kor. 14:24).

5. Raamattu varoittaa myös selvästi, ettei edes tapahtunut ihme tai tunnusteko ole takeena profeetan oikeellisuudesta (Ilm. 13:13). On kysyttävä, houkutteleeko hän sanomallaan tai saavutuksillaan pois todellisen Jumalan yhteydestä (5. Moos. 13:1-3).

6. Erittäin tärkeä testi on profeetan ja profetioiden suhde sanomaan syntiemme tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Onko ristiinnaulittu Jeesus ja uskon syntyminen Vapahtajaan kaikkein tärkeintä? (1. Kor. 2:2). Elääkö profeetta ja profetia syntien anteeksiantamuksesta? Ei riitä asian mainitseminen ikään kuin profetian liturgiseen kieleen kuuluvana, vaan henkiikö profetiasta vastaan syvä rakkaus ja yhteenkuuluvuus ristiinnaulittuun Jeesuksen Kristukseen niin, että siinä profetiassa kaikki muu on sivuasiaa?

7. Ristiin liittyy myös toinen tärkeä testi. Miten profetioissa asennoidutaan kärsimyksiin? Nähdäänkö, että Jumalan kansan tie on monen ahdistuksen kautta menemistä? Vai luvataanko siinä yksityiselle tai uskovien yhteisölle menestystä, saavutuksia, tuloksia, voimaa, kirkkautta?

”Onko heillä ollut tuskaa kuoleman ja helvetin edessä? Jos kuulet, että kaikki menee iloisesti, hauskasti, Jumalalle antautuen ja hurskaasti, sinä et saa luottaa heihin, sittenkään, vaikka väittäisivät tulleensa temmatuiksi kolmanteen taivaaseen. Sillä heiltä puuttuu Ihmisen Pojan merkki, joka on kärsimys. Tämä on risti – ainoa, oikea tuntomerkki ja varma henkien koetinkivi” (Luther).

8. Eräs vaikeus on siinä, että usein alkuvaiheessa profetiat saattavat olla arvostelun kestäviä. Vääränkin profeetan sanoma saattaa pitää paikkansa ja ainakin aluksi ja pienissä asioissa. Mutta saavutettuaan luotettavan maineen ja uskovien lakattua koettelemasta profetioita, ne huomaamatta liukuvat ensin kohti sielulli¬suutta ja sitten tulevat jo valheet. ”Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte?” (Gal. 3:3).

9. Menestys ja hyvä maine ihmisten keskuudessa ei ole koskaan luotettava testi. Ilmestyskirjan pedosta sanotaan, että se voitti pyhät ja sen valtaan annettiin kaikki (Ilm. 13:7, Dan. 7:21). ”Onnistumisen rukoileminen on yleensä se epäjumalanpalvelun muoto, mitä paholainen huolellisimmin harjoittaa. Tässä on myös usein vakavimpienkin miesten heikko kohta… Suuri menestys vaikuttaa melkeinpä pakottavan tenhoavasti ja ihmiset, vieläpä kristitytkin tämän menestyksen todetessaan lakkaavat kyselemästä, kenen nimissä, minkä tunnusmerkin alla ja mihin hintaan se on saavutettu.

Koska menestys siis on voimakkain huumauskeino, tekee paholainen, tekevät väärät profeetat (Matt. 24:24) ja tekee myös merestä nouseva peto suuria ihmeitä (Ilm. 13:13), niin että sen kuolinhaavakin ihmeellisellä tavalla voi parantua. Minä sanon: Voi olla hyvinkin mahdollista, että meillä aluksi on suuria menestyksen kokemuksia, kun olemme langenneet kiusaukseen toimia ilman Jumalaa (Helmut Thielicke, Isä meidän, ss. 160-161.)

10. Saadun profetian toteutuminen on myös eräs testi. ”Profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua… kuolkoon” (5. Moos. 18:20). Mistä tiedämme, kuka puhuu oikein? ”Kun se, mitä hän on puhunut ei tapahdu eikä käy toteen… julkeuttaan se profeetta on niin puhunut” (5. Moos. 18:22). Herran sanan profeetan suussa tulee pitää paikkansa, sen on oltava tosi (1. Kun. 17:24).

11. Erityisen selvästi Jeesus varoittaa asettamasta ajankohtia (Apt. 1:7, Matt. 24:36). Jeesus ei tiennyt, mutta ihmisprofeetat ovat olleet tietävinään. Raamatun selvästä sanasta huolimatta on läpi kirkon historian syntynyt liikkeitä, jotka ovat määritelleet ajankohdat täsmällisesti.

12. Eräs aikamme harha on siinä, että profetoimisen tai yleensä ekstaattisen kokemuksen omaava ihminen ilman muuta tulkitsee saamansa sanoman aidoksi ja välittömäksi Jumalan puheeksi. Hän luulee kuulleensa ikään kuin Jumalan kuiskauksen tai huudon ja nyt hän yrittää välittää sen kykyjensä mukaan sanatarkasti eteenpäin. Siksi nykyajan profetioissa esiintyy kovin usein MINÄ-muoto.

Tämän muodon käyttö on aina ja joka kerta erittäin hämäävää. Tällä ilmaisullaan profetoija vaatii tieten tai tietämättään omalle profetialleen ilmoitusprofetian auktoriteettia ja estää arempia uskova arvostelemasta. Tarvitaan aikamoista rohkeutta arvostella sanomaa, joka vakuuttaa: MINÄ, JEESUS ITSE, NYT VARMASTI PUHUN TÄSSÄ SINULLE.

Koska aidon, UT:n mukaisen profetian tuntomerkki on, että profeettojen henget ovat profeetoille alamaiset (1. Kor. 14:32), ei yhdenkään profeetan ole pakko käyttää tätä harhauttavaa minä-muotoa, joka samaistaa hänen puheensa Jumalan puheeksi.

Hurmahenkisyydestä on tullut järkeen uskomisen ohella yksi lopun ajan todellisista eksytyksistä. Se on viettelevä. Sen voima on siinä, että se korottaa uskovan joksikin. Hänestä tulee hurmahengen vaikutuksesta ”niin kuin Jumala”. Jumala puhuu nyt suoraan hänessä. Jumalan voima vaikuttaa hänessä ja hänen käsissään. Pian hänen itsevarmuudellaan ei ole rajaa. Uskovien joukon on uskottava sokeasti ja jopa pelon vallassa ja joka arvostelee, pilkkaa Pyhää Henkeä ja sitä syntiä ei saa anteeksi.

Eräs äiti hukutti lapsensa ja selitti: ”Jumala käski.” Jokainen ääni on koeteltava Raamatun sanalla ja toisten uskovien mielipiteillä. Emme saa salailla asioita, vaan pyrkiä vaeltamaan valossa. Todellinen Pyhän Hengen ääni ei koskaan kehota ihmistä tekemään mitään järjetöntä ja itseämme tai lähimmäisiä vahingoittavaa.

Miten oikein kirjoittikaan herätysten keskellä elänyt John Wesley: ”Älkää olko liian valmiita panemaan kaikkea Jumalan tiliin. Älkää uskoko helposti uniin, ääniin, vaikutelmiin tai näkyihin ja kuvitelko, että ne ovat Jumalasta. Ne voivat olla hänestä, mutta ne voivat myös nousta omasta sisimmästämme tai ne voivat olla jopa saatanasta”

ETUSIVULLE

3. heinä, 2018

 

Jumala oli Kristuksessa ristillä

Raamatun tarkoitus on kertoa syntiin langenneille ihmisille evankeliumi Jumalan rakkaudesta.

Evankeliumin ”keskipiste, sen ydin” on Jeesus Kristus ja se evankeliumin salaisuus, mistä Paavali puhuu, kätkeytyy Golgatan ristiin. Siinä ristillä Jumala itse on sovittanut koko maailmanitsensä kanssa.

Sovitus ei siis koske vain niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet uskoon, vaan kaikkia ihmisiä kaikkialla kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa.

Tänään elävien ihmisten, meidän syntien sovitus on siis takanapäin, täydellisesti jo kauan sitten loppuun suoritettuna. Tämä on valtava sanoma koko maailmalle, mutta ikävä kyllä vain harvoille se lopulta merkitsee yhtään mitään!

Hengellisenä käsitteenä risti on kuitenkin aivan jotakin muuta, kuin joku pystytetty paalu Golgatan kalliolla. Hengellisenä ilmauksena risti merkitsee ikään kuin Jumalan läsnäolon muotoa ihmisten keskellä. Jumala myös ilmoittaa rakkautensa juuri ristiinnaulitussa Kristuksessa. (Joh.3;16).

Jumala ei ole ajallisuuden alla niin kuin me, eikä se pieni hetki Golgatalla, kun Jumala hylkäsi ja murskasi Poikansa, ole vain vähäinen ajallisesti mitattava hetki Jumalan Elämässä. Golgata on ollut Jumalan sydämessä jo ennen aikojen alkua, eikä se tule sieltä milloinkaan poistumaan. Se hetki on Jumalalle ikuisuuden mittainen!

Joku viisas on jossain sanonut: ”Risti oli se ajatus, jossa Jumala lepäsi luodessaan ihmissuvun”. (Jumala tiesi, mitä siitä seuraa, mutta Hänen ajatuksensa lepäsivät kaiken aikaa täysin ristin varassa!) Ja ihmeellistä on se, että meidänkin lepomme tulee nimenomaan tämän saman ”ristin kautta”!

Jumalan rakkauden ikuisena merkkinä ovat Jumalan Karitsan haavat hänen käsissään ja jaloissaan.

Kun me olemme sitten joskus taivaassa, me olemme parantuneet kaikesta. Mutta (niin kuin Raamattu sanoo), Jeesus kantaa haavojensa arpia sielläkin, sillä niissä on Jumalan kaiken kärsivän murretun rakkauden hinta. Siksi läpi taivaan kuuluu tämän sovituksen sanoman ylistyslaulu: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”.

Risti jakaa koko maailman…

Syntiinlankeemus toi ihmiskunnalle onnettomuuden, jota ei voi peruuttaa.

Olihan Jumala sanonut (1. Moos.2:16): ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman”.

Kun ihminen sitten oli langennut syntiin, ei Jumala kuitenkaan kironnut langennutta ihmistä, niin kuin oli sanonut, vaan hänen sijaansa Jumala kirosi paratiisin käärmeen. Jumalan olisi pitänyt kirota ihminen, sillä juuri ihminen oli langennut.

Synti oli maailmankaikkeudessa jo ennen Adamia ja Eevaa, (mm. langenneet enkelit). Jumala siis sanoi, että lankeemus johtaa siihen, että Adamin täytyy ”kuolemalla kuolla”, eli kuolla kaksinkertainen kuolema: Sekä ”hengellinen”, siis pois Jumalan yhteydestä, että luonnollinen kuolema.

Tämä ongelma on jäänyt myös meille Adamin jälkeisille ihmisille, koska A. edustaa koko ihmiskuntaa. Hänen syntinsä on myös meidän syntimme. Siksi me olemme juuri samassa tilassa kuin A. ja E. lankeemuksen jälkeen. Kun he sitten kuolivat aikanaan, ei Jumala kuitenkaan jättänyt heitä lopullisesti toisen kuoleman, eli kadotuksen valtaan. Jumala ikään kuin pysäytti ajan, ja luki rakkaudessaan ihmisen hyväksi jotakin sellaista, mikä tulisi ilmestymään vasta paljon myöhemmin. Kristuksen risti tuli vasta pitkän ajan päästä, mutta oli Jumalan sydämellä totta alusta alkaen.

4. Mooses 21. kerrotaan, kuinka Jumala myöhemmin lähetti erämaassa napisevan kansansa sekaan myrkkykäärmeitä, ” jotka purivat kansaa, niin että paljon kansaa Israelista kuoli.” Käärmeiden myrkky kuvaa tässä syntiä ja sitä kirousta, mitä paratiisin käärme kantoi. Tähän myrkkyyn monet ihmiset erämaassa kuolivat.

Mitä Jumala sitten tekee, pelastaakseen kansan käärmeen myrkyn vallasta? Hän lähettää yhden käärmeen lisää. Siitä kertoo Joh. evankeliumi (3;14-15): ”Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Kuka ikinä meni, ja katsoi tähän seipään päähän korotettuun vaskikäärmeeseen, siihen ei käärmeen myrkky enää tepsinyt.

Meidänkin sijastamme on Jumala kironnut käärmeen, joka on ristiinnaulittu Kristus. Mekin kuolemme, mutta pelastumme toisesta kuolemasta, eli kadotuksesta Jeesuksen ristin tähden. (Gal 3:13) ”Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu”. Ristinpuuhun ripustettu Kristus jakaa koko maailman kahteen osaan. Risti siunaa toiset ikuiseen elämään, ja kiroaa toiset kuolemaan.

Adamin jälkeen elettiin 2000 ilman lakia, ja monet ihmiset palvelivat Jumalaa. He uskoivat häneen ja ”antoivat elämänsä hänelle”. Heitäkään ei Adamin synti tuhonnut, vaan he saivat siunatun elämän, (esim. Aabraham).

Sen jälkeen elettiin vielä toiset 2000 vuotta lain ajassa. Me usein ajattelemme, että lain pitämisen yritys olisi pelastanut Vanhan liiton pyhät. Lakia ei kuitenkaan annettu siksi, että sillä olisi avattu pelastustie vl:n uskoville. Lain kautta Jumala kuitenkin määritteli suhteensa ihmisiin.

5.Moos.11;26-28: ”Katso, minä asetan tänä päivänä teidän eteenne siunauksen ja kirouksen: siunauksen, jos te tottelette Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä tänä päivänä teille annan, mutta kirouksen, jos te ette tottele Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, vaan poikkeatte siltä tieltä, jota minä tänä päivänä käsken teidän vaeltaa, ja seuraatte muita jumalia, joita te ette tunne”.

Tänäkin päivänä moni vielä luulee, että ihmisen pitäisi itse lunastaa oma pelastuksensa yrittämällä totella lakia.

Toki Jumalan käskyt annettiin koskemaan jokaista ihmistä, mutta Jumalan omalla sydämellä tämän käskyn pitäminen oli valmistettu Jeesukselle – Jumalan Karitsalle. Hän tulisi pitämään lain ja Hän, ja hänen ristinsä tulisi olemaan koko maailmalle ainoa siunauksen tai kirouksen ehto. Siunaus niille, jotka ottavat vastaan ristin evankeliumin, ja kirous niille, jotka eivät siitä välitä.

Lain antamisen jälkeen ihmiset edelleen syyllistyivät rikkomaan lakia… Mutta, taaskaan ei siis lain kirousta luettu niiden päälle, jotka turvasivat sydämessään Jumalan armoon. (Esim. psalmit).

Itsestään Jumala sanoi (2.Moos 23:7): ”Pysy erilläsi väärästä asiasta, äläkä surmaa viatonta ja syytöntä, sillä minä en julista syyllistä syyttömäksi.” Tässä kaksi sanaa, syyllinen: rasha ja syytön (tsadek). Lauseen voisi kääntää: sillä minä en julista syntistä vanhurskaaksi.

Kuitenkin, juuri näin Jumala on siis tehnyt! Hän on julistanut syyllisiä ikään kuin syyttömäksi, koska on jättänyt ja jättää yhä rankaisematta iankaikkisella rangaistuksella ihmisiä heidän synneistään! Jumala ei siis ole toiminut vanhurskaasti, eli sanansa mukaan. Näin tehdessään Jumala on jollakin tavalla jäänyt velkaa. Velkaa kenelle? Ei toki meille, vaan velkaa itselleen! Ja siksi Hänen täytyi tehdä tulevaisuudessa jotakin sellaista, missä tämä vanhurskauden velka maksettaisiin oikeudenmukaisesti takaisin.

Siksi Jumala asetti (ensimmäisen ihmisen, Adamin jälkeen) toisen ihmisen, joka taas edustaa koko ihmiskuntaa. Hänen harteilleen lasketaan koko ihmiskunnan syntitaakka Adamista asti hamaan maailman loppuun saakka. Hän on toinen, ja viimeinen Adam, Jeesus, Jumalan Poika.

Kun Jumala oli sanonut Mooseksen kautta: Minä en julista syytöntä syyttömäksi, joutuu Hän lunastamaan lupauksensa julistamalla syytön ja vanhurskas (siis Jeesus) syylliseksi. (2.Kor.5:21):Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, (Kuvaa kokonaisvaltaista synti-käsitettä!). Jeesus kirotaan koko ihmiskunnan puolesta ristillä, jotta Jumalan vanhurskaus voisi tulla koko ihmiskunnan ylle.

Jeesus sitten kuolee ristillä, mutta: Hän kuolee myös toisen kuoleman, kadotuksen, synnin tähden, koska hän on ominut meidän syntimme omakseen. Mutta kuinka Jeesus sitten voi nousta ylös kadotuksesta?

Oman vanhurskautensa tähden. Sanoohan Paavali jo Moosesta lainaten Room.10;5: ” Kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskaudesta, joka laista tulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä”. (Jeesus – ihminen)!

Nyt siis se siunauksen tie, minkä Jumala asetti lain pitämisen kautta pelastuksen ehdoksi, on(jo alussa)valmistettu Kristukselle. Jonka kautta pelastuvat ne, jotka uskovat Jumalan lupaukseen. Ja kirouksen tie niille, jotka ohittavat ristin evankeliumin.

Jeesus on ihminen – uusi Adam – ja on avannut meille tien taivaaseen, ja näin murtanut toisen kuoleman kirouksen niille, jotka uskovat Häneen.

Sovitus on meidän ulkopuolellamme

Me emme olleet Kristuksessa silloin, kun maailma sovitettiin. Raamattu sanoo, että Jumala oli Hänessä. Koko sovitus on tapahtunut täysin meidän oman elämänpiirimme ulkopuolella.

Tämä on äärettömän tärkeä asia. Ennen kuin tämän ymmärrämme, ei Jeesus voi meille syvemmin kirkastua.

Tämä sovitus on siis meidän kannaltamme täysin objektiivinen Jumalan teko. Me emme olleet Kristuksessa,vaan Jumala oli Hänessä.

Minua tässä mielessä kovin siunaa eräs Raamatun sana, (Joh.19:18) ”Siellä he hänet ristiinnaulitsivat ja hänen kanssaan kaksi muuta, yhden kummallekin puolelle, ja Jeesuksen keskelle”.Tämä siunaava sana on: ”siellä”. On olemassa selkeä maantieteellinen paikka, vain n. neljän tunnin lentomatkan päässä täältä. Konkreettinen paikka, jossa tämä sovitus on tapahtunut. Tiettynä historiallisena päivänä on Jeesus riippunut tämän maailman puusta tehdyllä todellisella ristillä.

Ja meidän tulee ymmärtää, että tämä sovituksen paikka ei siis ole meidän sydämissä, ei meidän omassatunnossa, ei meidän elämässä tai omassa elämänpiirissä, vaan se on ”siellä”. Siellä, missä Jumala astui alas. Käymään tätä merkillistä tuomioistuinta maailman kanssa! Sovitus ei siksi tapahdu meidän parannuksen teossa, ei meidän mielenmuutoksessa, eikä meidän uskoon tulossa. Se on kerta kaikkiaan meistä täysin riippumaton. (Room 5:8) ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme”.Huomaa aikamuodot! osoittaa nykyajassa – kuoli silloin.

Mikä sitten on sovituksen subjektiivinen osuus..?

Sovitus on siis se Jumalan teko, minkä Hän on suunnitellut ennen aikojen alkua ilmoittaakseen rakkautensa pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta kuinka ihminen sitten pääsee osalliseksi tästä sovituksen työstä?

Objektiivisesti katsoen jokainen ihminen on jo osallinen siitä. Jokaisen ihmisen synnit on jo sovitettu.

Entä subjektiivisesti katsoen: Miten ihminen tulee osalliseksi pelastuksesta, joka on Kristuksessa?

Koska tänä päivänä tähän kysymykseen annetaan lukuisia täysin erilaisia vastauksia, katsotaan siksi pelastuksen juuria vielä ensin R:n historiasta. Siis sitä, kuinka ihmiset silloin pelastuivat.

Kuinka ihminen pääsi Jumalan yhteyteen ennen Jumalan lain antamista

Raamattu kertoo, että syntiin langenneelle ihmisille heräsi kaipuu takaisin Jumalan yhteyteen. Tästä kerrotaan Raamatussa 1.Moos.4;26: ”Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä.”

Avuksi huutamaan! Avuksi huutaminen ei ole ihmiselle sillä tavalla vaikeaa, että siinä pitäisi olla jotain inhimillisiä kykyjä tai taitoa tai fiksuutta. Itse asiassa tarvitaan ainoastaan synnin tuntoa! Ja sen kanssa kääntymistä Jumalan puoleen. (Lakia ei vielä annettu, mutta synnintunto oli ­– omantunnon kautta).

Entä sitten vanhan liiton, lain aikana.

Monet tämän ajan kristityt eivät oikein käsitä, kuinka VL:n aikaiset ihmiset pelastuivat. Monet ajattelevat, että vl:ssa oli ylen vaikea pelastua. Kulkeehan maailman vaikein pelastustie lain noudattamisen kautta.

Jumala oli antanut pyhän lakinsa, jota jokaisen olisi pitänyt noudattaa. Tämä olisi kuitenkin ollut vain teoreettinen tie pelastukseen – siis elää ilman mitään syntiä koko elämänsä. Mutta, mitä tapahtui: Toisista tuli sitä yrittäessään erinomaisia ihmisiä (niin kuin Jeesuksen ajan fariseukset), toisista taas tuli epäonnistujia, lain rikkojia, ja kelvottomia syntisiä.

Esim. Psalmeissa on 30 eri kohtaa, missä tällaiset lain rikkojat ja monella tavalla onnettomat, heikot, langenneet ja syntiset ihmiset joutuvat turvautumaan viimeisenä oljenkortenaan Jumalan armoon.

VL:n profeetat julistavat tätä tulevaa armon aikaa, ja sen ajan pyhät panevat toivonsa tähän tulevaan armoon, koska heillä on synnin tunto ja mitään muuta toivoa ei heillä enää ole kuin se, että Jumala olisi heille armollinen! (Uhrikäytäntö)

Ja Jes.30;18 sanoo juuri tästä: ”Sentähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen…” Mitä Herra tässä sitten käytännössä odottaa?

Sen sanoo esim. (Jer.3:12-13): ”Mene ja julista nämä sanat pohjoiseen päin ja sano: Palaja, sinä luopiovaimo Israel, sanoo Herra; minä en enää synkistä teille kasvojani, sillä minä olen armollinen, sanoo Herra, enkä pidä vihaa iankaikkisesti. Ainoastaan tunne rikoksesi, että olet luopunut Herrasta, Jumalastasi, ja juossut sinne ja tänne vieraitten jumalain tykö”.

Näin paljon Jumala siis heiltä vaati: ”Ainoastaan tunne rikoksesi, että olet luopunut Herrasta, Jumalastasi. ” (Aivan sama meilläkin!)

Erikoisesti Psalmit ovat täynnä kertomuksia, joissa osoitetaan, että aina kun kansa näki rikoksensa ja kääntyi Jumalan puoleen, Herra armahti heitä. Ja me UL:n lapset tiedämme, miksi Hän riensi antaman anteeksi. Koska Jumalan ajatuksensa lepäsivät jo silloin Golgatan ristissä!

Jumala ei odota mitään muuta niin paljon, kuin sitä, että Hän saisi antaa anteeksi, sinulle ja minulle!

Jumala antoi siis näille VL:n ihmisille anteeksi siitä huolimatta, että hän itse sanoi (2.Moos.23;7) ”Minä en julista syytöntä syyttömäksi.”

Room.3 luvussa selitetään juuri tätä jakeissa 23-26.

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, / koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen”.

(Kauhean pitkä lause, Raamatun pisin, vanha käännös, 60 sanaa).

Jakeen 25 keskellä on peili. Me katselemme asioita taaksepäin sovituksen historiaan, mutta ennen Jeesusta eläneet pyhät katsoivat häntä eteenpäin, kuin peilikuvana meille.

Koska Jumala oli jättänyt rankaisematta niiden tekemät synnit, jotka häntä avuksi huusivat, oli hänen siis pakko pystyttää Golgatalle risti, muutoin hän olisi menettänyt oman vanhurskautensa, ja ollut siis valehtelija, eikä siten perkelettä kummempi.

Siksi Jumala Golgatalla maksoi hinnan näistä ”etukäteen” pelastamistaan ihmisistä. Hintana oli se, että hänen on tehtävä omaan sanaansa nähden päinvastainen teko: julistettava vanhurskas syylliseksi. Ja koska ainoa syytön ihminen voi olla vain ihmiseksi tullut Jumala, on Hänen annettava maailmalle Poikansa, Kristus, joka tulee ihmiseksi ja täyttää lain ihmisten puolesta. Ja joka julistetaan syylliseksi. Jumalan Uhrikaritsaksi, joka ottaa pois maailman synnin.

Entä sitten Uudessa liitossa

No, jos ihmiseltä VL:ssa vaadittiin näin vähän voidakseen pelastua, niin kuinka paljon vaaditaan sitten UL:n ihmiseltä? Siis meiltä?

Uudessa liitossa pelastuminen on tehty äärettömän helpoksi ja yksinkertaiseksi! Niin helpoksi, että se ei kiinnosta enää juuri ketään. Ja niin helpoksi, että se suorastaan raivostuttaa jokaista ”hyvää ihmistä” ja ”farisealaista tosiuskovaa”!

Tosin meillä voi olla aivan toisenlainen mielikuva pelastumisen helppoudesta, koska meille jatkuvasti julistetaan, että tullakseen pelastetuksi meistä on ensinnäkin tultava jotakin: uskovaisia, jotka myös käyttäytyvät uskovan kaavan mukaisesti. Jotka ovat tehneet ratkaisun ja tulleet uskoon ja uudestisyntyneet, ja jotka ovat sitten jättäneet koko elämänsä Herralle ja kilvoittelevat tosissaan pyhittyäkseen?

Ja pyrkivät uskoon tulon jälkeen täyttämään yhä uusia vaatimuksia ja sääntöjä, kuinka uskovaiseksi tunnustautuvan tulee käyttäytyä ja missä kaikissa asioissa hänen tulee muuttua

En suinkaan sano, etteikö kaikki tämä olisi …sinänsä hyvää. Haluan vain sanoa, että armon evankeliumin ja pelastumisen kannalta kaikki nämä asiat ovat täysin yhdentekeviä. Ihmisen tekemiä ehtoja Jumalan armolle!

Kristillinen kenttä tuntuu kuitenkin valitettavasti olevan täynnä ihmisiä, joidentärkein tehtävä näyttää olevan Jumalan valtakunnan rajavartijoinapitää huolta siitä, ettei vain kukaan liian syntinen tai sairas yritä päästä sisälle liian helposti. (Raja syntisiin — ei pyhiin, synnittömiin)

Kokkolan herätyksen aikana n. 35 vuotta sitten tuli uskovien yhteyteen monia ”rapajuoppoja”. Muistan, kuinka tosissaan he rukoilivat ja millaisella syvällä antaumuksella he veisasivat virsiä sydämestään…

Muistan myös, kun luin Raamatusta esim. Joel 2:32, jossa sanotaan: ”Ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu…” Ja kuinka ihmettelinkään silloin, että nämä miehet kyllä huutavat avuksi Herran nimeä, mutta ei heistä kuitenkaan koskaan tullut kunnollisia uskovia. Meni todella pitkä aika, ennen kuin aloin aavistaa, että Raamatun Sanan mukaan pelastus taitaakin olla juuri siinä, ettähuutaa avuksi Jumalaa, eikä siinä, että on tullut joksikin! (Vrt. ristin ryöväri, toivo vain Kristus!)

(Ja taas takaisin Room. 3 luvun sanomaa jatkaen, 25): Koska siis Jumala on pystyttänyt Golgatalle ristin, ja Jeesus on maksanut sovituksen hinnan jokaisesta ihmisestä jo etukäteen, joutuu Jumala antamaan anteeksijokaiselle, joka tarttuu kiinni tähän ristiin. Muutoin Jumala taas menettäisi oman vanhurskautensa, eikä taaskaan olisi perkelettä kummempi!

Joh.3:ssa. Jokainen, joka nostaa katseensa kirottuun, ristille korotettuun käärmeeseen eli Vapahtajaan, pelastuu. Voiko siis sanoa, että pelastuminen on vaikeaa?

Synnit anteeksi

Ihmisen pelastumisen ensimmäinen suuri kysymys on siinä, onko pelastus vain taivaskeskeinen vai ihmiskeskeinen tapahtuma. Vai jotakin siltä väliltä, siis yhteistyötä.

2.Kor.5;19: ”Sillä Jumala oli Kr:ssa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.”

Tästä selvästi näkyy, että pelastus tapahtuu taivaassa Jumalan toimesta. Jos Jumala ei lue meille meidän rikkomuksiamme, niin se on Jumalan asia! Siitä riippuu meidän pelastuksemme. Ei siitä, muutummeko me itse Jumalalle mieluisiksi!

Mutta Jumala on myös selkeästi ilmoittanut, mitä Hän tahtoo. Ennen kaikkea Hän odottaa, että saisi olla meille armollinen. Hänellä on halu antaa anteeksi. Hänellä on Isän sydän… Isä haluaa armahtaa lastaan…

Ja sille anteeksi annolle on vain yksi ehto (jos sitä nyt voi ehdoksi kutsua – huono sana, pitäisikö sanoa: syy?). Se on täsmälleen sama kuin VL:n aikana: ”Ainoastaan tunne rikoksesi, että olet luopunut Herrasta…” Tunne rikoksesi: hepr. ja-da = näe ja ymmärrä…

Tämä kuvaa tuhlaajapoikaa Luuk.15. Poika näki itsensä ja ymmärsi tilanteensa. Jäi vain yksi mahdollisuus: Palata Isän kotiin.

VL:n aikana Daavid kirjoittaa Psa.32;1: ”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty”.UL:ssa Paavali toistaa tämän raamatunkohdan, ja jatkaa (Room.4;7): ”Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä”.

Tämä ainoa ”ehto” kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan on ilmoitettu 1.Joh.1;9: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.

Jos siis Jumala on antanut anteeksi, niin me olemme autuaita. Meidän velkamme on poistettu, meidän rikkomuksemme on poispyyhitty taivaan kirjoista ja meidän nimemme on kirjoitettu Karitsan Elämän Kirjaan!

Nähdäksemme, kuinka laaja ja kuinka korkea ja kuinka syvä on tämän sovituksen mittasuhteet, meidän on hyvä ajatella tähän liittyen vielä yhtä asiaa: Sen, mitä ikinä Jumala tekee, sen Hän tekee aina täydellisesti. Hänen ei tarvitse jälkeenpäin korjailla tekojansa. Hän on Jumala – ja täydellinen.

Kun Jumala on antanut meille anteeksi, niin me olemme täydellisesti puhdistettuja.

Kun me katsomme itseämme, niin me olemme kaikkea muuta kuin puhtaat. Kun me olemme lähellä Jeesusta, niin me näemme itsemme kammottavina rikollisina, täynnä kaikenlaista pahuutta. Kristinuskossa ei kuitenkaan ole ratkaisevaa se, mitä me näemme – vaan se, mitä Jumala näkee. Hän on pannut Poikansa minun ja itsensä väliin, ja siksi hän ainanäkee minut puhtaana, verellä pestynä. Hänellä on siihen oikeus, sillä Hän on maksanut tästä oikeudesta sovituksen hinnan.

Sovitus ei siis ole sitä, että Jumala ensin armahtaa kokeeksi ja sitten alkaa tarkkailla omiensa tekoja ja mittailla heidän hurskauttaan. Vaan sovitus on kerta kaikkiaan koko hengellisen todellisuuden vallankumous!Liian vähäistä olisi Jumalalle ollut se, että hän olisi ottanut itselleen valtuudet antaa synnit anteeksi yhdelle silloin, toiselle tällöin… Ei. Vaan Hän on lopettanut koko synnin idean – niiden kohdalla, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat!

Synti – instituutiona – käsitteenä, on kokonaan lopetettu! Juuri sen Jeesus kantoi helvettiin. Synnin orjille on julistettu ehdoton ja täydellinen vapaus kaikesta siitä, mistä he eivät voi mitenkään muuten vapaiksi tulla.

Presidentti Abraham Lincoln teki samanlaisen teon jo vuonna 1865, kun hän julisti, että orjuus koko Amerikan valtakunnassa lopetetaan sinä ja sinä päivänä… Siinä hetkessä orjuus oli lopetettu!

Sen jälkeen ei siellä enää ollut orjia, paitsi ne, joille ei koskaan kerrottu tätä sanomaa, tai ne, jotka eivät voineet, halunneet tai uskaltaneet uskoa, että se on totta!

Juuri tästä on kysymys myös sovituksen evankeliumissa!

(Kol. 2:13) ”Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, japyyhki pois sen kirjoituksensäädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme (siis laki); sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.” (Room.10;4). ”Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo”.

Meidän syytelistamme on pois pyyhitty. Jumalan lakia ei ole kumottu, mutta se on ristiin naulittu. Jeesuksen ristin edessä on kaiken muun vaiettava. Tämän vapauttavan evankeliumin käsittäminen tuo sydämeen levon ja rauhan ja ilon ja turvallisuuden!

Ristin merkitys hengelliselle elämälle

Risti on ihmeellinen siunaus niille, jotka ovat avuttomia ja syntisiä. Mutta ne, joka pärjäävät omin voimin ilman ristiä, sovitusta ja Vapahtajaa, saavat itse kantaa syntinsä Jumalan eteen, ja saavat sen kirouksen, jonka siis Jeesus heidän puolestaan jo kerran turhaan kantoi. Tässä on Jumalan viha. Sovituksen evankeliumi on kaiken hengellisen elämän perusta.Mutta, se ei ole vain joku ensimmäinen ja välttämätön etappi, mistä uskoon tulleen pitäisi päästä ponnistamaan uskossa johonkin pitemmälle, toisenlaiseen (ylevämpään) hengelliseen elämään. Missä koko ajan tapahtuisi jotain suurempaa kuin arkielämä Jeesuksen kanssa.

Tosin juuri tämä on tyypillistä tämän ajan hengellisille virtauksille. Yritetään kulkea eteenpäin ristiltä. Mutta juuri siinä ristillä on meille varattu ihana paikka yhä uudestaan nähdä syntiemme suuruus ja Jeesuksen puhtaus. Juuri siinä me saamme murtua ja särkyä – niin kuin Jumala itse (ristillä). Ja päästä osallisiksi tästä murretusta rakkaudesta. Jumala on särkynyt ristillä meidän hyväksemme. Juuri siksi kenenkään meistä ei enää tarvitse herättää Hänen myötätuntoaan tai sääliään omien kärsimysten ja vaivojen suuruudella, sillä Jumalan murtunut rakkaus on jo kätkenyt meidän kärsimyksemme Kristuksen haavoihin. Jeesuksen tähden Hänen myötätuntonsa meitä kohtaan on jo valmiiksi täydellinen.

Tämä Jumalan teko Golgatalla on kaiken hengellisen elämän keskipiste. Ristin todellisuus on läsnä taivaassakin kaiken aikaa voiton merkkinä Jeesuksen haavoissa. Samoin uskovan elämän tulee olla kiinnitettynä tähän uskon keskustaan kaikissa asioissa.

Ei ole väärin sanoa, että ristin edessä meidän on aina arvioitava kaikki asiamme täysin uudestaan. Ristin edessä meidän on arvioitava ja tutkittava myös koko hengellinen työmme ja elämämme uudestaan. Meidän on annettava ristin särkeä yhä uudestaan kaikki meidän kuvitelmat omasta hengellisyydestämme, tai ihmis-illuusiot omista mahdollisuuksista miellyttää omalla elämällämme Jumalaa.

Pyhän Hengen varsinainen tehtävä on kirkastaa tätä ristin evankeliumia maailmassa. Juuri sitä varten Hänet on meille lähetetty.

Tosin tämä aika vieroksuu voimakkaasti ristiä ja etsii myös hengellisyydelle sellaisia teitä, joissa ristin evankeliumi ja ristin häpeä unohdetaan, ja saadaan samalla nykyaikaiset ihmiset eksytettyä pois pelastuksen perustalta monenlaiseen ihmistouhuun ja hyörinään.

Tämä aika ei enää käsitä, että ristissä on voima! Salattu voima. Mutta se voima avautuu vain niille, jotka saavat armon tulla heikoksi kaikessa ihmisvoimassa ja ihmisviisaudessa.

Raamattu sanookin, että sana rististä on toisille hullutus, mutta niille, jotka pelastuvat, se on Jumalan voima. Kuinka ajankohtainen tämä sana onkaan juuri tänään!

Kristuksen risti jakaa maailman kahtia. Jos Jeesus yksin ei meille riitä, niin emme tule kestämään loppuun asti.

Tekstin kirjoittaja on Jouko Nieminen Kokkolasta

ETUSIVULLE

11. huhti, 2018

Elin ihan tavallista elämää 1990-luvun alkupuolelle asti. Työni on palveluammatti, minulla on mies ja 12-vuotias poika. Kuitenkin minua usein vaivasi tyhjyyden tunne. En tiennyt, miksi elän.

Lapsena olin käynyt pyhäkoulua ja tyttökerhoa. Pyhäkoulusta jäivät erityisesti mieleeni valkoinen pöytäliina ja kynttilä - juhlan tuntu. Sanan opetus ei kuitenkaan pystynyt estämään maailmaa viemästä minua mukanaan, kun tulin murrosikään.

Avioliitossa ilmaantui ristiriitoja; ongelmat kasaantuivat. Tutustuin uskovaan rouvaan, joka houkutteli minut hengelliseen kokoukseen. Lähtiessäni ajattelin, että käyn siellä nauramassa uskovaisten tyhmyydelle. Mutta Herra aloittikin työnsä minussa. Sain käsiini kirjan, jota lukiessani sydämeeni syntyi synnintunto. Rukoilin Herraa, voiko hän minuakin syntistä vielä armahtaa.

Seuraavassa kokouksessa koin syntien anteeksisaamisen, ja Herra myös poisti kivun, joka oli synnytyksen jälkeen ilmestynyt lonkkiini. Sain uusia ystäviä ja liityin baptistiseurakuntaan, jonka jäsen olen vieläkin.

En kuitenkaan juurtunut Jumalan sanaan. Juoksin kokouksesta kokoukseen hakemassa kokemuksia ja Pyhän Hengen voimaa. Kokemukset sain aina toisten pannessa kätensä päälleni. Sitä ei pitäisi ikinä sallia, jos ei tiedä, mistä hengestä siunaaja saa voimansa.

Menin huhtikuussa 1995 Jyväskylään suureen nauruherätyksen kokoukseen, jossa Marc Dupont oli mukana. En kuitenkaan tärissyt siellä kuten monet muut, mutta rukoilin, että saisin tuon kokemuksen. Tunsin kyllä sisälläni outoa värinää, mutta ulospäin ei noita merkkejä näkynyt.

Olin todella pettynyt. Ajattelin tietysti, että minussa se vika on, jos muut saavat valtavia kokemuksia, minä en. Oulussa menin taas samantapaiseen kokoukseen. Ehtoolliskokouksen aikana murruin täydellisesti. Minulle tapahtui se, mitä niissä piireissä kutsutaan sisäiseksi paranemiseksi. Oli kuin silmieni edessä olisi kulkenut filminauha varhaisesta lapsuudesta asti. Se henki, joka siellä oli, tiesi minun lapsuuteni tarkasti alusta loppuun asti.

Itkin hirvittävästi puolitoista tuntia. Lopulta olin kuin vereslihalla, aivan kipeä sisältä fyysisestikin. Olin myös suuren tyhjyydentunteen vallassa.

Kokous jatkui, ja yhtäkkiä jotkut ihmiset tulivat minua siunaamaan. Silloin puhkesin nauramaan ja nauroin yhtä kauan kuin olin itkenytkin: puolitoista tuntia. Oulun kokoukseen sisältyy myös muuan tosi pelottava kokemus. Kaksi naista rukoili puolestani, ja näin he profetoivat: "Sinua vainoavat jotkut vanhat vainajahenget teidän suvustanne." Tuollaisesta "profetiasta" voisi joku jo saada hermoromahduksen! Tätäkö kutsutaan voiteluksi?

Myöhemmin kokemukseni jatkui vielä voimakkaampana pienissä rukousryhmissä. Kädet vispasivat ilmaa, ja nauroin hillittömästi. En hallinnut ollenkaan itseäni. Tämä kokemus oli kuin huumetta - siitä tuli riippuvaiseksi, sitä täytyi saada lisää.

Tämän jälkeen tunsin tehtäväkseni rukoilla toisten ihmisten puolesta. Kun aloin sitä tehdä, huomasin tietäväni heistä asioita, joita kukaan ei ollut minulle kertonut. Erityisesti minulle ilmoitettiin, mitkä asiat heidän elämässään olivat siunauksen esteenä.

Kiitimme aina Pyhää Henkeä hänen teoistaan. Jeesuksesta emme välittäneet, eikä ristin työ elänyt meille. Yhtään kertaa en noissa kokouksissa kuullut oikeaa parannussaarnaa tai ristin saarnaa. Kiivastuin kovasti, jos joku arvosteli näitä ilmiöitä.

Vähitellen tämän "siunauksen" hedelmät alkoivat kuitenkin näkyä omassa elämässäni ja perheessäni. Rupesin näkemään kauheita painajaisia, pelottavia ja inhottavia unia. Perhe-elämä kärsi. Vähältä piti, ettei tullut avioeroa. En ollut koskaan kotona, eikä mies tietenkään katsellut sitä hyvällä. Laiminlöin lastani, joka olisi tarvinnut minua. Mutta kokouksissa sain "rakkautta" osakseni senkin edestä. Siellä halattiin ja taputeltiin toinen toisiamme, kaikki oli pelkkää "suurta rakkautta". Muusta ei puhuttukaan.

Tätä jatkui aina kesään asti. Koko ajan minulla oli ollut ystävä, Sirpa, joka rukoili puolestani, että selviäisin siitä eksytyksestä. Hän ei voinut sanoa minulle mitään, koska raivostuin kritiikistä. Hän kuitenkin rukoili, että Jumala avaisi silmäni ja juurruttaisi minut Sanaan.

Sitten kaaduin ja loukkasin jalkani. Haava ei parantunut vaan tulehtui. Silloin totesin, että Herra itse oli minut pysäyttänyt. Aloimme kokoontua kolmestaan: Sirpa, minä ja eräs Airi, joka oli yhtä lailla Toronton lumoissa kuin minäkin. Lauloimme virsiä ja hengellisiä lauluja. Luimme Raamattua, Sirpa kun on niin vahva Sanassa.

Vähitellen Pyhä Henki alkoi avata silmiämme. Ensimmäinen asia, joka meidät todella pani ajattelemaan, oli muutamien sisarten ja veljien käytös. Näimme, että jotain oli todella pahasti pielessä. Vääränlaista käytöstä kuudennen käskyn alueella esiintyi erilaisissa rukouspiireissä (ei siis varsinaisissa seurakunnan kokouksissa).

Kiitos Jumalalle, että silmäni avattiin! Nyt ajattelen, että Toronton ilmiöiden takana on se, mitä Hoosea sanoo "haureuden hengeksi". Ei tarvitse kuin katsella ympärilleen - todisteita tässä liikkeessä vaikuttavasta hengestä on vaikka minkä verran: aviorikoksia, psyykkisiin sairauksiin sairastumista, alkoholismia, uskovien luopumusta.

Raamattua tutkiessamme me kolme olimme avoimia toisillemme. Nyt sain huomata, että Sana avautui minulle. Sain kokea rauhaa, jota kaikki nuo "siunaukset" eivät koskaan olleet voineet minulle antaa. Sanouduin irti kaikista noista kokemuksista. Rukoilin myös yhä uudestaan, että Jeesus puhdistaisi minut verellään.

Jeesus antoi minulle sen sisäisen rauhan, jonka hän sanassaan on luvannut: "Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna niinkuin maailma antaa. Älköön sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö" (Joh. 14:27). Nyt saan huomata, kuinka Herra auttaa sanansa ja Henkensä kautta arjen vaikeuksien keskellä - työssä ja kotona. Isä on luvannut pitää minusta huolen; hän ei minua hylkää eikä jätä. Tätä olen saanut kokea lopetettuani kokemusten metsästämisen.

Nyt haluan tuntea lihaksi tulleen Jeesuksen Kristuksen. Hänen luokseen ei ole mitään oikotietä - vain ristin tie, joka on usein kärsimysten tie. Siitähän näissä karismaattisissa*) piireissä aina yritetään päästä eroon. Tahtoisin, että sydämessäni saisi asua terve Jumalan pelko.

Jos sinulla on tuttavapiirissäsi joku ihminen, joka on sotkeutunut hurmahenkisiin piireihin, niin ei hyödytä hyökätä hänen kimppuunsa. Parempi on rukoilla, että Jeesus itse avaisi nuo umpeen menneet korvat ja silmät. Sitäkin voi rukoilla, että Jeesus veisi eksyneet totuuden tuntemiseen ja juurruttaisi heidät syvälle Jumalan sanaan.

Johanneksen evankeliumin 16. luku on merkinnyt minulle paljon - sen tahdon antaa mietittäväksi niille, jotka tämän minun "elämänkertani" ovat lukeneet.

- - -

Tarinan on kertonut Katja Pohjanmaalta. Miehensä tähden hän ei tahdo julkaista sukunimeään. Kertomuksen merkitsi muistiin Mailis Janatuinen.

 

ETUSIVU

7. huhti, 2018

Juhani Aitomaan luento, Laukaa 27.5.2017

 

Viimeaikaiset tapahtumat maailmassa, jatkuvat terroriteot ja kaikki muu sekaannus, tuo elävästi mieleen profeetta Jesajan sanat (57:20): ”Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa.”

Se ei tarkoita, että Raamattuun, evankeliumiin ja Jeesukseen uskovat kristityt voisivat asettua ikäänkuin ei-uskovien yläpuolelle tämän maailman ja ihmisten tuomareiksi. Jumalan armosta ja taivaan valtakunnasta osalliseksi tullut käsittää, ettei hänellä ole mitään ansiota omaan pelastukseensa vaan se on täysin Jumalan armosta. Haluaisimme, että kaikki tulisivat Jumalan armosta osallisiksi eikä kukaan jäisi synnin tuomion alle. Jumalan tuomiot ovat paljolti myös sitä, että Hän sallii ihmisen jatkaa oman polkunsa kulkemista. Tällä polulla ihminen ei saa aikaan muuta kuin rauhattomuutta, hävitystä ja pelkoa.

Ns. kristillinen maailma on sekin ollut jo pitkään ravistelun kohteena. Onhan se ollut sitä koko historiansa ajan mutta meidän ajassamme kaikki tuntuu tiivistyvän ja kehitys nopeutuvan. Kun ajattelen edeltävää n. 20-30 vuotta ja erityisesti suurilla puheilla ja mainostamisella aikaansaatua karismaattisen liikkeen edistymistä myös Suomessa – ja kun katson maamme kristillisyyden yleistä tilannetta tulee mieleen, että se on välinpitämättömyyden, ihmiskeskeisyyden ja petoksen verkossa. On kristittyjä, joiden mielestä karismaattisesta liikkeestä ei pitäisi varoittaa, koska raamattukielteinen liberaaliteologia ja maallistuminen on kirkon ja seurakunnan pahin uhka. Tämä kehitys on kuitenkin helppo tunnistaa koska sen taustalla on jo lähtökohtaisesti raamattukielteinen asenne. Terveeksi kristillisyydeksi ja Jumalan voimaksi naamioitunut maailmanlaaja karismaattinen liike on erilainen. Se pettää vilpittömiäkin kristittyjä kuvittelemaan ja uskomaan sellaista mitä Raamattu ei tue ja mitä se ei opeta.

Viimeaikaiset tapahtumat meillä osoittavat jälleen, että mitään ei opittu Markku Koiviston johtamasta Nokiamissiosta. Aivan sama meno jatkui ja uudeksi Koivistoksi ilmoittautui kokkolalainen nuori mies, jonka perässä monet maamme kristillisessä liikkeessä vaikuttavat henkilöt alkoivat juosta. Patmos ry, TV7, Nokiamission jatkajat kuten Missiomaailma, helluntaiherätys johtajiaan myöten, samoin vapaakirkko, lukuisat yksittäiset seurakunnat, pastorit ja vanhimmat tekivät tästä nuoresta miehestä idolin, jota taas tarjottiin kristityille erityisenä Jumalan valittuna. Häntä mainostettiin monin ylisanoin, kuten mm. Seinäjoen hell.srk. ennen vuoden 2016 Summerfest konferenssiaan: ”… Patrick Tiaisen, joka tulee jakamaan innoittavaa sanaa hengellisestä läpimurrosta. Patrick on nuoresta iästään huolimatta tunnettu vahvasta uskon hengestä ja vapaudesta.” Tämä siitä huolimatta vaikka mies itse ilmoitti jo toimintansa alussa edustavansa Uskon sana -harhaoppia, johon myös menestysteologia keskeisesti liittyy.

On kamalaa, kun joku pyrkii kaikin keinoin hengelliseksi julkkikseksi ja vielä kamalampaa, että toiset – etenkin kristillisissä johtotehtävissä toimivat – edistävät tällaista. Noin vuosi sitten mainostettiin suurella volyymilla Helsingin Lähetysseurakunnassa pidettyä ”Koetelkaa kaikki” -seminaaria. Sen sanottiin olevan nykyajan harhoja ja erityisesti menestysteologiaa vastaan. Pääjärjestäjän roolissa oleva Hgin Lähetysseurakunta on alusta asti ollut Patrick Tiaista tukeva, samoin kuin eräät tilaisuuden luennoitsijat. Kukaan luennoitsija ei puuttunut suoraan Suomen tilanteeseen eikä oman seurakuntaliikkeensä tai järjestönsä toimintaan vaikka ne selvästi osaltaan ovat tukemassa juuri niitä karismaattisia harhoja, mitä nyt väittivät vastustavansa.

Ne, jotka haluavat tietoa ja varotusta eksytyksistä joutuvat hakemaan tietoa netistä, sitä ei juurikaan saa omista seurakunnista. Tietoa ja varoitusta on ollut kuitenkin saatavilla kaiken aikaa, jos vain haluaa tutkia ja pysyä terveessä uskossa. Me elämme petoksen ajassa. Profeettojen tavoin saatamme sisimmässämme kokea:

Jer.6:13 Sillä kaikki, niin pienet kuin suuretkin, pyytävät väärää voittoa, kaikki, niin profeetat kuin papitkin, harjoittavat petosta.

Jer.14:14 Mutta Herra sanoi minulle: "Valhetta ennustavat profeetat minun nimessäni; minä en ole lähettänyt heitä, en käskenyt heitä enkä puhunut heille. Valhenäkyjä, turhia ennustuksia ja oman sydämensä petosta he ennustavat teille.

Jer.23:26 Kuinka kauan? Mitä on mielessä noilla profeetoilla, jotka ennustavat valhetta, ennustavat oman sydämensä petosta?

Hes.13:6 Mitä he ovat nähneet, on petosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin sanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa.

Hes.13:8 Sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Koska te olette puhuneet petosta ja nähneet valhenäkyjä, niin sentähden, katso, minä käyn teidän kimppuunne, sanoo Herra, Herra.

Tämä on kuin jatkuva, avoin vuotava haava, kipeä todellisuus ajassamme. Ei minuakaan varsinaisesti näinä vuosina, jona aikana olen julkisesti pyrkinyt ottamaan asioita esille, varsinaisesti innosta puuttua näihin asioihin. Se on kuin kipu, josta tietää ettei sitä kykene parantamaan, mutta silti on jatkettava. Näin on monen muunkin veljen ja sisaren kohdalla. Onko tämä kipu Jumalan Pyhän Hengen antamaa huolta ja vastuunkantoa? Ehkä. Lukuisia kertoja olen itsekin sanonut ja rukoillut, että jos olen väärässä, ottaisin kyllä totuuden vastaan jos joku sen perustellusti minulle avaisi.

Miksi nuoret ja myös vanhemmat kristityt lankeavat epärealistiseen ja epäraamatulliseen kristillisyyteen? Yksi on aikamme pinnallinen syntikäsitys. Unohdetaan eikä aina edes haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että synti on kyllä sovitettu – mutta synnin todellisuutta ole vielä poistettu, sitä ei ole hävitetty maailmasta eikä se häviä yhdestäkään ihmisestä edes uskoontulon hetkellä. Se on edelleen osa meitä, osa ”vanhaa luomusta”, jota vastaan uusi luomus sotii joka hetki. Synti on ajallinen ongelma niin kauan kuin elämme ajassa.

Aikamme pitää toimivan uskon merkkinä äänekkyyttä, näyttävyyttä, suuria kokouksia, suuria puheita ja väittämiä, ihmisen oman minän korottamista. Ei se ole todellisen uskon mittari. Itse asiassa ajassamme vallitsee valtava sekaannus. Petos verhoutuu kaikkeen näyttävyyteen ja pyrkii siten eksyttämään luonnollista ihmistä. Jumalan pyhyys ja Hänen ihmiselle käsittämättömän voimansa sekä suuruutensa sekoitetaan inhimilliseen ja sielulliseen kokemukseen. Sen sijaan, että aikamme kristitty painaisi päänsä ja Jobin tavoin tunnustaisi, 42:5-6: ”Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa” - hän kerskaa ja ylpeilee. Ei Job tarkoita nähneensä Jumalaa luonnollisilla silmillään, kuten karismaattisen liikkeen tyhjänpuhujat väittävät nähneensä, vaan hän kuvaa sisäistä näkemystään, jossa ihmisen pienuus kohtaa Jumalan suunnattoman suuruuden jota sanat eivät riitä kuvaamaan.

Vanhalle luomukselle on helppo ottaa vastaan ja mennä mukaan, kun luvataan suuria: kuinka Jumala lähettää suuren herätyksen joka leviää meidän kauttamme kaikkialle maailmaan, kuinka Jumala tekee meistä suuria miehiään ja naisiaan jotka pelottomasti kääntävät nykyisen maailmanjärjestyksen ylösalaisin ja muuttavat sen oikeudenmukaiseksi ja hyväksi. Petos toimii niin, että näennäisesti se lupaa hyvää. Petokseen langetaan, kun ei ole tapahtunut eikä tapahdu raamatullista ”itselle kuolemista”. Sille tielle ei lähdetä koska vanhalle minälle on paljon mieluisampaa viihtyä suurissa kokouksissa huutamassa julistajan perässä ”me olemme voidellut” tai muuta vastaavaa, joka liitetään uskovan menestymiseen ja kuviteltuun omaan auktoriteettiin.

Seurakunnasta itsestään tehdään ikäänkuin Kristuksen sijainen joka voi kaiken. Vaikka sanotaan, että srk saa voimansa Kristukselta, tämä karismaattisessa yhteydessä opetettu voima ei ole raamatullinen. Puhutaan Pyhän Hengen voimasta joka ilmenee erilaisina manifestaatioina: fyysisinä ja sielullisina kokemuksina, viihtymisenä, voimakkaina tunteina. Mutta Raamattu ei opeta tällaista voimaa vaan Raamatussa Jumalan – ja siis Pyhän Hengen – voima on aina evankeliumi: sana ihmisen syntisestä tilasta, Jumalana armosta ja Kristuksen teosta. Karismaattinen liike korottaa Pyhää Henkeä ja puhuu Hänestä vaikka Raamattu sanoo selvästi, että PH ei puhu itsestään vaan Kristuksesta, evankeliumista. Ei ole vaikeaa havaita kuinka toinen, väärä henki tällöin ottaa vallan.

Vasta aidossa uskoontulossa meille paljastuu synnin todellisuus. Enemmän kuin yksittäiset teot synti on kokonainen ja totaalinen ihmisen yleinen tila. Mm. Joh.5:19 mainitsee, että ”koko maailma on pahan vallassa”. Hengellinen kasvu on myös sitä, että tämä todellisuus tulee uskovan sisäisessä minässä aina konkreettisemmaksi. Ei meidän tarvitse harjoittaa syntisiä tekoja eikä elää holtittomasti mutta silti käsitys synnistä ja omasta tilasta syvenee tässä elämässä ja ajassa siksi, että pääsisimme aina lähemmäksi Jeesusta. Pyhän läheisyys tuo aina synnin ja pimeyden kauheuden selvemmin esille. Sitä selvemmin mitä enemmän hengellinen kasvu kehittyy. Tätä ei pidä pelätä vaan käsittää, että Pyhän edessä armahdettu ihminen kokee aina näin. Se ei johda toivottomuuteen vaan katsomaan armoon ja Kristukseen. Se on merkki toimivasta uskosta ja Pyhän Hengen läsnöolosta meissä.

Vain evankeliumi oikein ymmärrettynä ja sisäistettynä on Jumalan voima, joka murskaa ihmisen omahyväisyyden ja ylpeyden ja tekee sitä työtä meissä koko ajan, että pelastuisimme ja varjeltuisimme oikeassa Jumalan tuntemisessa. Raamatullinen kuva uskovasta käy ilmi mm. sellaisista jakeista kuin:

-Matt.5:3 ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” - ei Jumalan armosta osalliseksi tullut kerskaa hyvyydestään ja erinomaisuudestaan. Ei hän mainosta itseään koska siihen ei ole mitään perustaa eikä syytä.

-Room.7:24 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” - Jumalan armosta pelastettu näkee ja tunnustaa ajallisen olemuksensa, jossa synti hallitsee. Mutta hän myös tiedostaa ja on saanut armon uskoa, että synti ei hallitse henkeä jossa asuu varsinainen minuus ja kerran synti erotetaan siitä lopullisesti

-Joh.3:30 ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” - aikamme kristillisyys ei halua puhua eikä opettaa itselle kuolemisesta. Raamatullisessa kontekstissa se liittyy siihen mitä jo edellä on mainittu. Todellinen arvoni ja elämäni on vain Kristuksessa ja Hänen ansiostaan. Ei minulla itsessäni ole mitään kerskaamista.

Kaikki tällainen on kiusallista omalle vanhalle luonnolle eikä se halua, että ymmärtäisimme tähän kaikkeen sisältyvän siunauksen. Kun Raamattu puhuu kristityn mahdollisuuksista ja siunauksista, se ei tarkoita että alkaisimme mainostamaan itseämme ja edustamaamme kristillisyyttä itsetarkoituksella, kuten ajassamme rahan ja vaikutusvallan takia paljolti tehdään. Yksin Kristukseen viittaavat seikat liitetään välillä yksipuolisesti ja suoraan ikäänkuin uskovan ja hänen ryhmänsä ansioksi. Esim., kymmenysten ja uhrien maksamisesta seurakuntaan - tai yleensä kuten sanotaan ”Herran työhön” - tehdään ansio. Maassamme ei ole harvinaista, että tästä opetetaan ihmisen tekona, jonka Jumala siunaa kun ihminen ensin tekee ja toimii tietyllä tavalla. Eli teko tuo hänelle ansion Jumalan silmissä. Tämä voidaan liittää muihinkin opetuksiin kuin kymmenyksiin ja rahan uhraamiseen.

Petoksesta puhuttaessa voimme kuitenkin pitää mielessä, että on yksi ja VAIN YKSI joka "ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut", 1Piet.2:22. Jumalan sana, Kristus ja kirjoitettu sana paljastaa petoksen.

Me väsymme ajoittain ja tunnemme toivottomuutta. Emme aina edes jaksa tehdä sitä mitä koemme, että tarvitsisi tehdä. Tulee mieleen, että en ehkä ole Jumalalle otollinen, kun en onnistu tekemään sitä tai tätä. En taida olla kyllin hyvä pelastukseenkaan. Ja sehän on aivan totta: en ole kyllin hyvä. Kaikki pohtivat joskus näitä asioita ja sitä enemmän silloin, kun inhimillinen väsymys ja masennus saa valtaa. Mutta ehkä meidän ei silloin tarvitsekaan tehdä muuta kuin uskoa, että Kristuksessa on kaikki valmista ja voin antaa kaiken vajavaisuuteni Hänen käsiinsä.

Kun oma tyhjyys tulee vastaan, saamme uskoa Kristuksen täyteyteen, Kol.2:9 ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti...” Kristus, Jumala, maailmankaikkeuden Luoja, kaiken ylläpitäjä – olemme Hänen käsissään. Tämän ajatteleminen saa hiljaiseksi eikä sitä osaa kuvata. Eikö ole käsittämättömän ihmeellistä lukea mitä tämä valtava ja käsittämätön Jumala sanoo meille apostolin kautta Gal.2:20: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”

PALUU ETUSIVULLE 

5. joulu, 2017

Lihan ristiinnaulitseminen

 

Mitä sitten tarkoittaa kasvaminen Kristuksen kaltaisuuteen? On ilmeistä, ettei kysymys ole ensisijaisesti eettisestä ja moraalisesta kyvykkyydestä. Paavalilainen syntaksi tuntee myös käsitteen vanhan ihmisen tai lihan ristiinnaulitseminen (Room. 6:6; Gal. 5:24). Etenkin Galatalaiskirjeessä Paavali asettaa lain teot (εργα νομου) voimakkaasti uskonvanhurskautta vastaan. Siten lihan ristiinnaulitseminen ei voi merkitä etupäässä mitään eettistä tai moraalista toimintaa – olisi merkillistä, jos Paavali tieten tahtoen tuhoaisi tooraa vastaan suunnatun retoriikkansa affirmoimalla [affirmoimalla tarkoittaa ilmeisesti vahingoittamalla, vioittamalla. Jukan lisäys] samaan hengenvetoon uudestaan koko sen avodat Israelin, jonka hän on halunnut panna viralta Ristiinnaulitun nimissä. Juuri tämän hän kuitenkin tekisi, mikäli tarkoittaisi lihan ristiinnaulitsemisella moraalisia tekoja ja tekemättä jättämisiä. Paavalille toora eli juutalainen laki ilmaisee jotain, mikä sitoo koko ihmiskuntaa (Room. 2:14-15). Siten esimerkiksi Pentateukin kymmenen käskyn voi paavalilaisittain ajatella ilmaisevan tietyn tradition muodossa jokaisen ihmisen sisimmässään tiedostamaa moraalilakia. Laki sisältää dekaloginakin implisiittisesti kaiken sen, mitä Jumala ihmiseltä vaatii. Siksi on oikein sanoa, että kaikki, mikä Raamatussa vaatii, on lakia.

 

Jos Paavalin kirjeiden sisältämät kehotukset – pareneesin – tulkitsee vaatimuksiksi ”kristillisestä elämäntavasta”, niistäkin tulee lakia. Silloin niihin pätee se, mitä Paavali sanoo juutalaisestakin laista. Kuten Lauri Thurén on osoittanut, pareneesilla ja lailla on selvä ero. Ensinmainitussa ei ole kysymys omaatuntoa sitovasta vaatimuksesta, vaan suunnannäyttäjästä sellaiselle uskovalle, jota Pyhä Henki jo motivoi toimimaan oikein. Paavali ei vaadi kristityltä oikeaa elämäntapaa, jotta tämä voisi olla kristitty. Pareneesi ei ole uusi uskoville tarkoitettu laki, jonka noudattamatta jättäminen veisi kristityn armon ulkopuolelle. Siksi on väärin arvioida kristillisyyttä siitä näkökulmasta, kykeneekö yksilöuskova reagoimaan pareneesin sisältämään kannustukseen. Suunnannäyttäjänä pareneesi ei toimi kuten laki. Se ei uhkaa uskovaa seurauksilla. Kuinka se voisikaan? Eihän ihminen Paavalin mukaan pelastu täyttämällä pareneesia, vaan uskomalla. Paavalin kehotukset ”kristilliseen elämäntapaan” onkin ehkä jossain mielessä syytä tulkita ihmisten välisten suhteiden, ei jumalasuhteen, kontekstissa. Jumala ei tekojamme tarvitse, toiset ihmiset kylläkin.

 

Siten lihan ristiinnaulitseminen ei tarkoita sen enempää pitäytymistä laissa kuin Paavalin (tai muidenkaan apostolien) kirjeiden kehotuksissakaan. Tällainen tulkinta olisi vahingollinen ja pinnallinen. Paavalin mukaan ihmisen lihallisuuden perusongelma piilee hänen halussaan olla Jumalan edessä jotain. Juuri tästä syystä hän päätyy tuomitsemaan juutalaisen lakiteologian varsin kokonaisvaltaisesti. Huolimatta siitä, ettei toisen temppelin ajan juutalaisuus ollut legalismia prima facie, se kuitenkin päätyi legalistiseen synergismiin olettaessaan, että ”armoliitossa” pysyminen edellytti lain tekoja. Jos Paavalin vastustajat olisivat olleet oikeassa, ihminen olisi voinut vedota ansioonsa siinä mielessä, että hän onnistui säilyttämään (armosta saadun) asemansa loppuun saakka noudattamalla Herransa tahtoa tekemällä niitä tekoja, joita laki häneltä vaatii. Nykyaikainen muunnelma Paavalin hylkäämästä synergismistä on esimerkiksi näkemys jumalasuhteen ylläpitämisestä ”tietoisia syntejä” välttämällä ja ”uskon tekoja” tekemällä. Tällöin ”uskon teot” on kuitenkin ainoastaan uusi nimitys lain teoille. Tämä ei käy Paavalille, joka haluaa riistää ihmiseltä kaiken ansion Jumalan edessä.

 

Näin lihan ristiinnaulitseminen eli Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen tarkoittaakin ennen kaikkea suostumista evankeliumin puhutteluun. Siinä missä laki kohtelee ihmistä vapaasti tahtovana, puhtaana moraalisena toimijana (”sinä voit ja sinun täytyy”), puhuu evankeliumi sille todelliselle jumalattomalle ja syntiselle, jollainen jokainen meistä on. Kristukselle ja evankeliumille olemme parantumattomasti sairaita, synnin orjia: sitä laitapuolen väkeä, jotka saavat kutsun kuninkaan juhliin. Hyväksymällä evankeliumin puhuttelun hyväksymme lain antaman tuomion itsestämme. Tunnustamme olevamme jumalattomia ja ansaitsevamme helvetin liekit. Tiedämme jo, ettemme ole se vapaa moraalinen ihminen, jolle laki suuntaa positiivisen puheensa. Sen sijaan tunnustamme lain edessä: ”Minä olen se mies, minä olen syyllinen. Rangaistakoon minua sillä kuolemalla, jonka määräät sen osaksi, joka sinua on yhdessäkin kohdin rikkonut…” ja niin edelleen.

 

Gal 5:16 Paavali puhuu Hengessä vaeltamisesta: ”Vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä”. Hengessä vaeltaminen on vapautta lain alla olemisesta (j. 18), ja lihan teot ovat ilmeiset: haureus, saastaisuus, irstaus jne. Lihan ristiinnaulitsemisessa on Paavalin mukaan kysymys myös näiden himojen ja halujen ristiinnaulitsemisesta. Emme kuitenkaan voi lakata haluamasta Jumalan tahdon eli lain vastaisia asioita. Osoittaahan Paavalikin toisaalla moisen mahdottomuudeksi: synti jopa saa voimansa laista, kun käskysana kiellossaan herättää himon (1. Kor. 15:56; Room. 7:7-11). Koska lain alle joutuminen on uskovan alituisena vaarana, on lihan ristiinnaulitsemisenkin oltava jatkuvaa. Lain alla oleva uskova kuvittelee kykenevänsä noudattamaan Jumalan tahtoa lain vaatimia tekoja tekemällä – hän kenties jopa kuvittelee voivansa itse tahtoa sitä, mitä laki vaatii häntä tahtomaan. Lihansa ja himonsa ristiinnaulinnut uskova puolestaan suostuu kuolemaan itselleen eli lain tuomitsemille haluilleen. Hän tietää lain pyhäksi ja vanhurskaaksi; hän tietää, ettei voi muuttaa itseään eli lakata haluamasta. Näin hän sallii evankeliumin puhutella häntä juuri sellaisena kuin hän tosiasiallisesti on: jumalattomana ja saastaisena ihmisenä, joka jatkuvasti tahtoo sitä, minkä laki kieltää.

 

Lihan ristiinnaulitseminen ja lihan himon täyttämättä jättäminen on ristiinnaulituksi tulemista yhdessä Jeesuksen kanssa. Sallimalla lihamme tulla ristiinnaulituksi osallistumme Kristukseen. Hyväksymme lain antaman tuomion lihastamme eli itsestämme. Mutta jäädessämme odottamaan tuomiosta seuraavaa rangaistusta sen ottaakin vastaan sijainen Jeesus Kristus. Koska tämä tapahtuma on historiallinen ja todellinen siinä missä lain antama tuomiokin, ei rangaistus enää kohdistukaan meihin, vaan tuomio jää tosiasiaksi ilman seurauksia.

 

Jeesuksen todellinen seuraaminen eli kristillinen elämä tarkoittaa näin ristin tietä, antautumista lain tuomittavaksi. Himoille ja haluille kuoleminen on yhtä kuin lain kuolettamaksi tulemista, sen antaman totuuden ja tuomion hyväksymistä. Näin otamme vastaan ristin ja sillä riippuvan Kristuksen. Jeesuksen seuraaminen pysähtyy ja vaihtuu tulemiseen hänen sovittamakseen. Tuomio säilyy tosiasiana: meistä ei tule syyttömiä, vaan armahdettuja syyllisiä. Siksi luterilainen lausuu oikein sanoessaan Jumalan vanhurskauttavan jumalattoman. Samoin on oikein sanoa kristityn säilyvän itsessään jumalattomana loppuun saakka, sillä vanhurskaus ei koskaan ole oma ominaisuutemme, vaan sijaisen, Kristuksen, ominaisuus. Siksi vain sijaiseen turvaaminen pelastaa meidät.

 

Hengessä vaeltaminen lihan himoja täyttämättä tarkoittaa näin lain antaman tuomion ja evankeliumin tuoman sovituksen toistuvaa hyväksymistä. Itselleen kuollut kristitty on kristitty, joka tietää, ettei ole Jumalan edessä mitään, eikä siksi ole kiinnostunut mistään itsessään olevasta ominaisuudesta ikään kuin sellaiset merkitsisivät mitään hänen suhteessaan Jumalaan. Hengessä vaeltava ei vaella omissa teoissaan, vaan Kristuksessa ja hänen teoissaan. Tällainen kristitty tietää jo, etteivät hänen hyvätkään tekonsa ole muuta kuin saastaa pyhän Jumalan (lain) edessä. Uskossakin tehtyinä ne kelpaavat Jumalalle vain Kristuksen sijaisuuden kautta: siksi, että Kristus on itse tehnyt täydellisesti. Evankeliumissa nämä teot luetaan meidän hyväksemme ikään kuin olisimme tehneet ne itse. Siksi Hengessä vaeltava ei katso omia tekojaan, vaan Kristuksen tekoja.

ETUSIVU