9. loka, 2017

Laki ja armo eivät sovi samaan pöytään

Jerusalemin kokouksen esityslistalla oli yksi apostolien vaikeimmista päätöksistä: pitääkö pakanoiden noudattaa Mooseksen lakia? (Apt. 15)

Miten pakanakristittyjen tulisi suhtautua Mooseksen lakiin? Tämä kysymys on Apostolien tekojen keskus. Kun alkukirkon lähetystyö saavutti ympärileikkaamattomat pakanat, apostolien oli ryhdyttävä määrittelemään kirkon jäsenyyden ehtoja.

Antiokian pakanakristillisessä kirkossa pakanuudesta kääntyneitä ei oltu pakotettu noudattamaan juutalaisia tapoja, jotka perustuivat Mooseksen lain tulkintaan. Kaikki eivät voineet hyväksyä moista hengellistä lepsuilua, olihan kyse Jumalan tahdon toteutumisesta.Juudeasta Jerusalemin seurakunnan vaikutuspiiristä tulleiden kristittyjen oli vaikea uskoa, että kukaan voisi olla Jumalalle kelvollinen ilman Mooseksen lain noudattamista. Eikö tämä ollut aivan ymmärrettävä kanta? Mitä todisteita oli muka siitä, että Jumalan tahto liiton kansalle olisi lakannut olemasta voimassa?

Tämän kannan esitti juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneiden fariseusten ryhmä, joka pitäytyi tarkasti siihen, mitä he olivat pitäneet Jumalan tahtona jo ennen kääntymistään. Juuri fariseukset olivat monissa asioissa kristittyjen hengenheimolaisia, vaikka heidät esitetään evankeliumeissa usein Jeesuksen vastustajina.

Veripalttua vai palttua verelle?

Kysymys ateriayhteydestä juutalaisten ja pakanoiden kesken oli myös ratkaistava. Juutalaisten puhtaussäädösten (kashrut) mukaan pakanat olivat saastaisia. Kaikki heidän tarjoamansa ruoka oli juutalaisille pöytäkumppaneille saastaista. Mooseksen lain mukaan juutalainen tai pakana ei saanut syödä verta missään muodossa (3. Moos. 17:10‒12). Pakanoille, jotka eivät tätä tienneet, kysymys oli yhdentekevä.

Kuinka näin eri tavalla ajattelevat kristityt voisivat yhdessä “murtaa leipää“ eli olla ehtoollisyhteydessä (Gal. 2:11-14)? Näiden kysymysten ratkaisemiseksi Paavali ja Barnabas lähetettiin Jerusalemiin muiden apostolien luokse tekemään päätös, joka koskisi koko Kristuksen kirkkoa kaikkina aikoina (15:20). Se oli siis ensimmäinen yleinen kirkolliskokous, jossa käsiteltiin sekä juutalaiskristittyjen että pakanoiden asemaa.

Luukas tähdentää, että kyse oli joidenkin lakihurskautta noudattavien esiin nostama kysymys, ei kaikkien kristittyjen yhteinen huoli. Jerusalemissa käytiin asiasta kiivas ja pitkä väittely. Alkukirkon kaksi johtohahmoa, Pietari ja Jaakob asettuivat tukemaan Antiokian kristittyjen linjaa. Pietari viittasi omiin kokemuksiinsa Joppessa ja Kesareassa (Apt. 10). Niiden perusteella Pietari uskalsi esittää, että kaikkien ihmisten pelastus riippuu yksin armosta ja että Jumala on puhdistanut pakanoiden sydämet uskolla. Paavali ja Barnabas vahvistivat tämän kertomuksilla pakanalähetyksen menestyksestä tunnustekojen ja ihmeiden myötävaikutuksella.

Jaakob, jolta olisi voinut odottaa paljon konservatiivisempaa linjaa, nousi lisäksi todistamaan, että tämä kaikki on sopusoinnussa Vanhan testamentin profeettojen julistuksen kanssa. Ei siis ole mitään syytä vaatia pakanoilta Mooseksen lain noudattamista. Silti jonkinlainen kompromissi oli tarpeen, sillä siirtyminen yhtäkkiä näin radikaaliin Mooseksen lain tulkintaan hämmentäisi seurakuntia.

Omissatunnoissaan ”heikot veljet”, jotka noudattivat tiukasti lakia ja juutalaisia perinteitä, olisivat kokeneet tulleensa jyrätyiksi. Jaakobin ehdotus oli rakkaudellinen: pakanakristittyjä, joille uusien tapojen noudattaminen ei voinut olla niin suuri ongelma, kehotettiin pidättymään epäjumalille uhratusta lihasta, haureudesta (pakanallisista sukulaisavioliitoista) ja verisestä lihasta.

Tähän kompromissiin suostuttiin yksimielisesti. Päätös muotoiltiin kirjeeksi, joka lähetettiin Antiokiaan. Kirjeessä painotettiin, että tämän enempää ei pakanuudesta kääntyneiltä vaadita. Apostolien päätös otettiin Antiokiassa iloiten vastaan. Luukkaan näkökulmasta tämä oli voitto koko Kristuksen kirkolle: ympärileikkausta ei vaadittu pakanuudesta kääntyneiltä, vaikka muissa kysymyksissä voitiin tehdä myönnytyksiä – Kristuksen rakkauden tähden.

Paavali ja Tooran kompromissit

Apostolien tekojen luku 15 on aiheuttanut paljon ristiriitoja ja johtanut mitä erilaisimpiin tulkintoihin. Kysymys on siitä, mikä on tämän luvun suhde Galatalaiskirjeen opetukseen (Gal. 2:11-14). Ongelmaksi nousee Paavalin asenne kompromissiin: olisiko hän todella voinut hyväksyä tällaisen ”nahkapäätöksen” (15:20)?

Mikäli Paavali olisi hyväksynyt tämän, miksi hän ei vetoa yhteiseen päätökseen missään kirjeessään (esim. 1. Kor. 8‒10)? Vaikka Paavali olisi itse voinut elää juutalaisten keskuudessa “lain alaisena“ (1. Kor. 9:19‒20), olisiko hän edellyttänyt tätä samaa pakanoilta? Paavali vastusti haureutta eli sukulaisavioliittoja (1. Kor. 6:9), ja hän suositteli Korintin kristityille pidättäytymistä epäjumalille uhratun lihan syömisestä (1. Kor. 10:25‒28).

Paavalin periaate näytti selvältä: joko koko evankeliumi tai koko Mooseksen laki, mutta ei jotakin siltä väliltä.

Kompromissien tekijäksi hän ei Mooseksen lakia koskevissa asioissa ollut kuitenkaan suostunut. Paavalin periaate näytti selvältä: joko koko evankeliumi tai koko Mooseksen laki, mutta ei jotakin siltä väliltä, sillä ”pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan“ (Gal. 5:9).

Voimme ymmärtää Paavalin kannan asiaan hänen lakikäsityksensä perusteella: Tooralla eli Mooseksen opetuksella ei ole alun perinkään ollut pelastavaa merkitystä, vaan sen tehtävä on ollut osoittaa rikkomukset (Gal. 3:19, Room. 2:20). Lisäksi Tooran tehtävä oli olla “valvojana“ Kristuksen tuloon saakka (Gal. 3:24).


Koska Mooseksen opetuksen (Tooran) päämääränä on rakkaus, sitä noudatetaan siellä, missä rakkaus toteutuu (Room. 13:8). Sen tähden rakkaus on myös ”verrattomasti parempi tie” kuin kaikki armolahjat tai seurakunnan virat yhteensä (1. Kor. 12:31‒13:13). Itse asiassa nekin saavat merkityksensä rakkautena vaikuttavasta uskosta.

Kristitty on siis vapaa Tooran noudattamisesta, mutta ei Jumalan tahdon noudattamisesta! Niinpä ero juutalaisten ja pakanoiden välillä, samoin kuin miesten ja naisten välillä, tulisi säilymään, mutta Kristuksessa sillä ei olisi mitään merkitystä. Pääasia on, että näissä suhteissa toteutuu rakkaus eli Jumalan tahto. Niinpä Paavali tuskin oli kaikkia kompromisseja vastaan, kunhan ne palvelivat rakkauden toteutumista Kristuksen ruumiissa, jotta ykseys ei kärsisi (1. Kor. 12:26‒27).

Riita evankeliumin hyväksi

Paavali vei apostolien kokouksen kirjeen ilmeisesti myös Galatian seurakunnille (16:4), vaikka vain Antiokian, Syyrian ja Kilikian seurakunnat mainitaan nimeltä. Näyttää siltä, että Paavali oli kirjoittanut Galatalaiskirjeen jo ennen kuin apostolien kokouksen päätökset oli tehty: siksi hän ei Galatalaiskirjeessä vielä vetoa siihen. Apostolien kokouksen jälkeen Paavali toimitti tuon päätöksen myös galatalaisten tietoon.

Paavalin paluu noille seuduille ei ollut helppo, sillä hän riitautui tärkeimmän työtoverinsa Barnabaan kanssa. Riidan aiheena oli Johannes Markuksen ottaminen mukaan matkalle (j. 36‒39). Paavalin mielestä Markus oli epäluotettava matkakumppani, jolta puuttui sissin ja erämiehen luonto. Barnabas taas sovelsi Paavalin saarnaamaa armoa käytännössä ja oli valmis ottamaan riskin ja antamaan Markukselle mahdollisuuden.

Riidan jälkeen Paavali ja Barnabas panivat kantapäät vastakkain ja valitsivat kumpikin uuden työtoverin. Kertomukset Barnabaan matkoista päättyvät Raamatussa tähän. Eron jälkeen Luukas keskittyy kokonaan Paavalin missioon. Silas matkatoverinaan Paavali ulotti matkansa Aigeian meren yli Makedoniaan ja Kreikkaan.

Evankeliumi oli tulossa kohti Eurooppaa. Yhtenä ratkaisevana askeleena oli kahden suuren apostolin mehevä riita, jota Pyhä Henki käytti evankeliumin eteenpäin viemiseen. Jumala ei tukehdu ihmisen ahtauteen ja turmelukseen! (Room. 9:16 ja 11:29.)

Jouni Turtiainen, kirkkoherra

ETUSIVU