5. joulu, 2017

Mitä on olla Kristuksen opetuslapsi (osa 2)

Lihan ristiinnaulitseminen

 

Mitä sitten tarkoittaa kasvaminen Kristuksen kaltaisuuteen? On ilmeistä, ettei kysymys ole ensisijaisesti eettisestä ja moraalisesta kyvykkyydestä. Paavalilainen syntaksi tuntee myös käsitteen vanhan ihmisen tai lihan ristiinnaulitseminen (Room. 6:6; Gal. 5:24). Etenkin Galatalaiskirjeessä Paavali asettaa lain teot (εργα νομου) voimakkaasti uskonvanhurskautta vastaan. Siten lihan ristiinnaulitseminen ei voi merkitä etupäässä mitään eettistä tai moraalista toimintaa – olisi merkillistä, jos Paavali tieten tahtoen tuhoaisi tooraa vastaan suunnatun retoriikkansa affirmoimalla [affirmoimalla tarkoittaa ilmeisesti vahingoittamalla, vioittamalla. Jukan lisäys] samaan hengenvetoon uudestaan koko sen avodat Israelin, jonka hän on halunnut panna viralta Ristiinnaulitun nimissä. Juuri tämän hän kuitenkin tekisi, mikäli tarkoittaisi lihan ristiinnaulitsemisella moraalisia tekoja ja tekemättä jättämisiä. Paavalille toora eli juutalainen laki ilmaisee jotain, mikä sitoo koko ihmiskuntaa (Room. 2:14-15). Siten esimerkiksi Pentateukin kymmenen käskyn voi paavalilaisittain ajatella ilmaisevan tietyn tradition muodossa jokaisen ihmisen sisimmässään tiedostamaa moraalilakia. Laki sisältää dekaloginakin implisiittisesti kaiken sen, mitä Jumala ihmiseltä vaatii. Siksi on oikein sanoa, että kaikki, mikä Raamatussa vaatii, on lakia.

 

Jos Paavalin kirjeiden sisältämät kehotukset – pareneesin – tulkitsee vaatimuksiksi ”kristillisestä elämäntavasta”, niistäkin tulee lakia. Silloin niihin pätee se, mitä Paavali sanoo juutalaisestakin laista. Kuten Lauri Thurén on osoittanut, pareneesilla ja lailla on selvä ero. Ensinmainitussa ei ole kysymys omaatuntoa sitovasta vaatimuksesta, vaan suunnannäyttäjästä sellaiselle uskovalle, jota Pyhä Henki jo motivoi toimimaan oikein. Paavali ei vaadi kristityltä oikeaa elämäntapaa, jotta tämä voisi olla kristitty. Pareneesi ei ole uusi uskoville tarkoitettu laki, jonka noudattamatta jättäminen veisi kristityn armon ulkopuolelle. Siksi on väärin arvioida kristillisyyttä siitä näkökulmasta, kykeneekö yksilöuskova reagoimaan pareneesin sisältämään kannustukseen. Suunnannäyttäjänä pareneesi ei toimi kuten laki. Se ei uhkaa uskovaa seurauksilla. Kuinka se voisikaan? Eihän ihminen Paavalin mukaan pelastu täyttämällä pareneesia, vaan uskomalla. Paavalin kehotukset ”kristilliseen elämäntapaan” onkin ehkä jossain mielessä syytä tulkita ihmisten välisten suhteiden, ei jumalasuhteen, kontekstissa. Jumala ei tekojamme tarvitse, toiset ihmiset kylläkin.

 

Siten lihan ristiinnaulitseminen ei tarkoita sen enempää pitäytymistä laissa kuin Paavalin (tai muidenkaan apostolien) kirjeiden kehotuksissakaan. Tällainen tulkinta olisi vahingollinen ja pinnallinen. Paavalin mukaan ihmisen lihallisuuden perusongelma piilee hänen halussaan olla Jumalan edessä jotain. Juuri tästä syystä hän päätyy tuomitsemaan juutalaisen lakiteologian varsin kokonaisvaltaisesti. Huolimatta siitä, ettei toisen temppelin ajan juutalaisuus ollut legalismia prima facie, se kuitenkin päätyi legalistiseen synergismiin olettaessaan, että ”armoliitossa” pysyminen edellytti lain tekoja. Jos Paavalin vastustajat olisivat olleet oikeassa, ihminen olisi voinut vedota ansioonsa siinä mielessä, että hän onnistui säilyttämään (armosta saadun) asemansa loppuun saakka noudattamalla Herransa tahtoa tekemällä niitä tekoja, joita laki häneltä vaatii. Nykyaikainen muunnelma Paavalin hylkäämästä synergismistä on esimerkiksi näkemys jumalasuhteen ylläpitämisestä ”tietoisia syntejä” välttämällä ja ”uskon tekoja” tekemällä. Tällöin ”uskon teot” on kuitenkin ainoastaan uusi nimitys lain teoille. Tämä ei käy Paavalille, joka haluaa riistää ihmiseltä kaiken ansion Jumalan edessä.

 

Näin lihan ristiinnaulitseminen eli Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen tarkoittaakin ennen kaikkea suostumista evankeliumin puhutteluun. Siinä missä laki kohtelee ihmistä vapaasti tahtovana, puhtaana moraalisena toimijana (”sinä voit ja sinun täytyy”), puhuu evankeliumi sille todelliselle jumalattomalle ja syntiselle, jollainen jokainen meistä on. Kristukselle ja evankeliumille olemme parantumattomasti sairaita, synnin orjia: sitä laitapuolen väkeä, jotka saavat kutsun kuninkaan juhliin. Hyväksymällä evankeliumin puhuttelun hyväksymme lain antaman tuomion itsestämme. Tunnustamme olevamme jumalattomia ja ansaitsevamme helvetin liekit. Tiedämme jo, ettemme ole se vapaa moraalinen ihminen, jolle laki suuntaa positiivisen puheensa. Sen sijaan tunnustamme lain edessä: ”Minä olen se mies, minä olen syyllinen. Rangaistakoon minua sillä kuolemalla, jonka määräät sen osaksi, joka sinua on yhdessäkin kohdin rikkonut…” ja niin edelleen.

 

Gal 5:16 Paavali puhuu Hengessä vaeltamisesta: ”Vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä”. Hengessä vaeltaminen on vapautta lain alla olemisesta (j. 18), ja lihan teot ovat ilmeiset: haureus, saastaisuus, irstaus jne. Lihan ristiinnaulitsemisessa on Paavalin mukaan kysymys myös näiden himojen ja halujen ristiinnaulitsemisesta. Emme kuitenkaan voi lakata haluamasta Jumalan tahdon eli lain vastaisia asioita. Osoittaahan Paavalikin toisaalla moisen mahdottomuudeksi: synti jopa saa voimansa laista, kun käskysana kiellossaan herättää himon (1. Kor. 15:56; Room. 7:7-11). Koska lain alle joutuminen on uskovan alituisena vaarana, on lihan ristiinnaulitsemisenkin oltava jatkuvaa. Lain alla oleva uskova kuvittelee kykenevänsä noudattamaan Jumalan tahtoa lain vaatimia tekoja tekemällä – hän kenties jopa kuvittelee voivansa itse tahtoa sitä, mitä laki vaatii häntä tahtomaan. Lihansa ja himonsa ristiinnaulinnut uskova puolestaan suostuu kuolemaan itselleen eli lain tuomitsemille haluilleen. Hän tietää lain pyhäksi ja vanhurskaaksi; hän tietää, ettei voi muuttaa itseään eli lakata haluamasta. Näin hän sallii evankeliumin puhutella häntä juuri sellaisena kuin hän tosiasiallisesti on: jumalattomana ja saastaisena ihmisenä, joka jatkuvasti tahtoo sitä, minkä laki kieltää.

 

Lihan ristiinnaulitseminen ja lihan himon täyttämättä jättäminen on ristiinnaulituksi tulemista yhdessä Jeesuksen kanssa. Sallimalla lihamme tulla ristiinnaulituksi osallistumme Kristukseen. Hyväksymme lain antaman tuomion lihastamme eli itsestämme. Mutta jäädessämme odottamaan tuomiosta seuraavaa rangaistusta sen ottaakin vastaan sijainen Jeesus Kristus. Koska tämä tapahtuma on historiallinen ja todellinen siinä missä lain antama tuomiokin, ei rangaistus enää kohdistukaan meihin, vaan tuomio jää tosiasiaksi ilman seurauksia.

 

Jeesuksen todellinen seuraaminen eli kristillinen elämä tarkoittaa näin ristin tietä, antautumista lain tuomittavaksi. Himoille ja haluille kuoleminen on yhtä kuin lain kuolettamaksi tulemista, sen antaman totuuden ja tuomion hyväksymistä. Näin otamme vastaan ristin ja sillä riippuvan Kristuksen. Jeesuksen seuraaminen pysähtyy ja vaihtuu tulemiseen hänen sovittamakseen. Tuomio säilyy tosiasiana: meistä ei tule syyttömiä, vaan armahdettuja syyllisiä. Siksi luterilainen lausuu oikein sanoessaan Jumalan vanhurskauttavan jumalattoman. Samoin on oikein sanoa kristityn säilyvän itsessään jumalattomana loppuun saakka, sillä vanhurskaus ei koskaan ole oma ominaisuutemme, vaan sijaisen, Kristuksen, ominaisuus. Siksi vain sijaiseen turvaaminen pelastaa meidät.

 

Hengessä vaeltaminen lihan himoja täyttämättä tarkoittaa näin lain antaman tuomion ja evankeliumin tuoman sovituksen toistuvaa hyväksymistä. Itselleen kuollut kristitty on kristitty, joka tietää, ettei ole Jumalan edessä mitään, eikä siksi ole kiinnostunut mistään itsessään olevasta ominaisuudesta ikään kuin sellaiset merkitsisivät mitään hänen suhteessaan Jumalaan. Hengessä vaeltava ei vaella omissa teoissaan, vaan Kristuksessa ja hänen teoissaan. Tällainen kristitty tietää jo, etteivät hänen hyvätkään tekonsa ole muuta kuin saastaa pyhän Jumalan (lain) edessä. Uskossakin tehtyinä ne kelpaavat Jumalalle vain Kristuksen sijaisuuden kautta: siksi, että Kristus on itse tehnyt täydellisesti. Evankeliumissa nämä teot luetaan meidän hyväksemme ikään kuin olisimme tehneet ne itse. Siksi Hengessä vaeltava ei katso omia tekojaan, vaan Kristuksen tekoja.

ETUSIVU